Ihan perheestä

Hautajaispostauksessa mainitsinkin saaneeni mahapöpön. En tiedä sille tarkkaa nimeä, kun en sitä mitenkään tutkituttanut. Noroksi tosin epäilivät jotkut.

Taudin kuva oli aika karu, mutta nopea. Lounaan vielä söin, sen jälkeen keho "tyhjensi itsensä" käyttäen kaikkia käytettävissä olevia kanavia. Tähän meni iltapäivä. Sen jälkeen vain muili ikävästi ja oli kauhea nestehukka. Veto oli toki täysin pois ja pystyi lähinnä makaamaan illan.

Seuraavana aamuna tsemppasin jaloilleni samaan aikaan lapsen kanssa ja iltapäivällä jo söin varovasti.

Minun jälkeeni alkoi mahaansa oirehtia pikku neiti. Ei onneksi niin rankasti. Ruoka ei vain maistunut ja kakkaa tuuppasi aika tiheään. Päälle parit puklut. Tätä kesti parisen päivää. Tuuli pysyi hyvänä koko ajan ja rintamaitoa meni alas sen verran, että äiti ei kovasti huolestunut syömättömyydestä.

Sitten taudin sai mies.

Jostain syystä tämä sama pöpö on ilmeisesti miehille paljon vaarallisempi. Hän nimittäin lähinnä voihki maatessaan kolme päivää. Mittaili kuumettaan ja anovalla äänellä rahisi keittämään hänelle vettä. Hänen elimistönsä ei nähkääs kyennyt ottamaan vastaan kuin siemauksellisia keitettyä vettä.

Voin sanoa, että päivän kaksi iltapäivällä minussa ei ollut pätkääkään hoivaajaa jäljellä. Ärtymystä sen sijaan alkoi kerääntyä ihan mukavasti. Mikä ihme siinä on, että kun miehelle tulee mikään, asiaan suhtaudutaan kuin kuolemantautiin? Paitsi, että ei tietenkään oteta mitään lääkettä tai mennä lääkäriin.

Onkohan mitään toivoa, että mies kasvaa aikuiseksi sairastajaksi ennen kuin lapsi aloittaa päiväkodissa ja rupeaa tuomaan sieltä kaikki taudit kotiin?

Vauva hautajaisissa

Olimme pikku neidin kanssa minun mummoni hautajaisissa.

Etukäteen osallistuminen tilaisuuteen vaikutti aika epätoivoiselle:
Mies ei päässyt tulemaan keskellä arkipäivää, eli mahdollisen huutokohtauksen sattuessa minun olisi rynnättävä ulos kesken kaiken.
Mitä ihmettä vauvalle laitetaan päälle hautajaisiin? Ei sillä ole mitään mustaa. Ratkaisin asian intialaisittain ja laitoin valkoista (intialaiset siis pitävät valkoista surun värinä).
Millaisia leluja voi ottaa viihdykkeeksi? Parhaiten viihdyttäisivät ääntä pitävät jutut, mutta mikään soiva lelu ei oikein sovi hautajaisiin.
Loppusilauksena sain itse edellisenä päivänä jonkun mahapöpön ja vietin suurimman osan ajasta pöntöllä tai sohvalla voihkien.

Mutta niinpäs vain kaikki järjestyi.

Pääsin itse aamulla jaloilleni ja sain hieman ruokaa pysymään sisässä.

Lapsi oli todella hienosti koko kirkkotoimituksen ajan. Melkein koko ajan jopa hiljaa, välillä hieman laulellen.  Aivan kuin hiljainen tunnelma olisi tarttunut lapseenkin. Leluja ei tarvittu, mitä nyt hiplattiin nenäliinapakettia ja tuttinauhaa välillä. Musiikki myös sekä rauhoittaa että kiinnostaa, kuten kiinnostivat myös kirkon kattoratkaisut.

Kahveilla vauva onkin sitten jo omiaan hautajaisissa. Mikään ei kerro paremmin, että elämä jatkuu, kuin ilveilevä maissinaksua innolla vetävä muksu. Tässä tapauksessa siis vainajan lapsenlapsenlapsi.

Näkijä

Hei sinä keski-iän ylittänyt mies bussissa, kannattaa hankkia vihdoin ne lukulasit. Meinasit nimittäin saada tytöltä turpaasi.

Olimme neidin kanssa bussissa, kun huomioini kiinnittyy oudosti käyttäytyvään mieheen. Iältään jossain 50 ja 60 välillä. Hän pitää kännykkäänsä käsivarren mitan päässä ja osoittaa sillä suoraan minun tytärtäni.
Tilanne näyttää aivan sille, että tämä tyyppi kuvaaa ilman mitään lupia puhelimellaan videota minun lapsestani.

Vaikka en sentään usko, että tyyppi kiihottuu toppa-asuisista vauvoista, sellainen ei kerta kaikkiaan käy. Olen juuri räjäyttämässä äidillisen suojeluni kuvaaja-urpon silmille
- kun hän saa valittua yhteystiedoistaan haluamansa numeron ja saa vihdoin soitettua.

Kreivin aikaan, koska tilanteesta olisi kehittynyt hyvin outo ja epämukava varmasti meille kaikille, jos olisin ehtinyt avata suuni.

Käynti optikolla voi auttaa.

kuva: supergo.fi

Kirjaton arvio

Minulla on ongelma. Se ei ole suuri ongelma. Se on sellainen ongelma, jota englanniksi kutsutaan termillä first world problem. En tiedä pitäisikö minun lukea kirja. Tarkkaan ottaen Anu Silfverbergin Äitikortti.

Aihehan olisi itselle ajankohtainen. Kirja on saanut hyviä arvosteluja. Ihan järkevät tutut ovat kehuneet sitä Facebookissa. Olen täysin samaa mieltä kirjoittajan kanssa siitä, että otsikossa mainittu äitikortin heiluttelu on typerää. Siis yleisten mielipiteiden perustelu ainoastaan omalla henkilökohtaisella elämällä ja olettamus, että äitinä on ylin auktoriteetti kaikissa aiheissa.

Silti pelkään, että itse asiassa kirjasta tulisi vain paha mieli. Vaikka ilmeisesti ainakin osa kirjan viestistä on, että äitiyden ei pitäisi olla "kireää kuin viulunkieli".
Ai, että miksi tulisi paha mieli?

Näissä kirja-arvosteluista, sekä muutamissa aiemmissa Silfverbergin lehtijutuista, saa myös sellaisen kuvan, että kirjoittaja ainakin vaivihkaa etsisi ja löytäisi syyllisiä "kireyteen". Heitä ovat muun muassa äitiyttä liiaksi analysoivat äidit, baby björn -rintareppuja vastustavat äidit sekä äidit, jotka tekevät itse vauvanruokaa.

Tässä kohtaa on myönnettävä, että tietyllä tavalla kolahtaa omaan nilkkaan. Minä analysoin juuri nytkin. Minä ihan tietoisesti hankin kantoliinoja ja Manducan. Minä myös teen suuren osan lapsen ruoista itse (eikä siihen tosiaan mene koko yötä).

Minä en kuitenkaan myönnä aiheuttavani ongelmia kenenkään muun äitiyteen. Osaan pitää suuni kiinni ja olla analysoimatta äitiyttä sellaisten kanssa, jotka eivät sitä tahdo. Meidän vauvatutuissa on baby björn -repussa kannettuja vauvoja, jotka vaikuttavat ihan onnellisille. Ostan myös purkkiruokaa omalle lapselleni, eikä hänen terveytensä ole siitä romahtanut.

Toisella tavalla kuin itse toimivien äitien syyttely kuulostaa ikävän samalle kuin vauva- ja kaks plus -lehtien keskustelupalstoilla jylläävä hulluus, jossa toisia äitejä mollataan ja vihataan ilman kunnollista syytä. Se on kiusaamista. Nettipalstoilta löytyvät ne huutelijat, jotka väittävät jokaisen baby björnin tuotteita käyttävän äidin tappavan lapsensa sekä ne, jotka eivät ymmärrä lapsen myrkyttämistä purkkiruoalla. Nytkö toista mieltä oleva huutelee nettihuutelijoille välineenään kirja?

En todellakaan halua lukea sellaista, tai tukea sellaisen kirjoittamista rahallisesti. Toisaalta voi olla, että kirjassa ei alkuunkaan ole kyse tällaisesta. Enhän minä voi sitä tietää lukematta!

Ja pähkäily jatkuu...

Täyttäkää maa

Minä en seuraa trendejä - minä luon niitä, väittää mies. Tällä kertaa ottaakseen kunniaa siitä, että yllättäen noin puolet kaveripiirin pariskunnista odottaa vauvaa. Hupaisasti kaikkien vauvojen on myös määrä tupsahtaa maailmaan loppukesästä tai alkusyksystä.

Muiden odotusuutiset ovat vauvaperheelle kivoja. Ensinnäkin tietysti siksi, että vauvan saaminen on kaikesta huolimatta mahtava juttu. Toisekseen siksi, että on kivaa, kun ystävät ja tuttavat ovat samassa elämäntilanteessa. Emme ole kohta enää ne ainoat, joiden on sumplittava illanistujaisia ja muita lapsi huomioiden.

Innostuin myös siitä, että pääsemme sitten esittämään tyynen rauhallisia kokeneita vanhempia. Tällä huimalla yhden lapsen kokemuksellahan kannattaakin keulia.  Mies vielä huomautti, että esitykseksi taitaa jäädä muutenkin, kun en minä ole ikinä tyynen rauhallinen. Niin tai näin ajattelin aloittaa shown jo nyt ja pohdiskella aika ajoin vastauksia näiltä odottajilta kuultuihin kysymyksiin.

Ensimmäisenä noin ajallisesti tulee varmaan: Miten kerroit töissä olevasi raskaana?

Olen useamman kerran manannut, että tähän asiaan pitäisi olla joku standardilomake. Harvempi haluaa kertoa töissä kovin aikaisin, mutta loputtomiin ei voi olla kertomatta - ellei halua kaikkien päättelevän asiaa kasvavasta vatsasta. Lomakkeen puuttuessa pitää myös miettiä

Itse odotin, että raskauden ensimmäiset epävarmat 12 viikkoa olivat ohi ja ultrassa oli näkynyt hyvin eläväinen ihmisen alku. Valitsin ajankohdaksi tiimipalaverin, jonka virallisen osuuden jälkeen nappasin esimiehen syrjemmälle ja kerroin "henkilökohtaisesta aikataulusta". Palaveria seurasi näppärästi epämuodollinen illanvietto tiimin kesken, mikä tarjosi mahdollisuuden kertoa uutinen työkavereille keskustelun lomassa ilman sen suurempaa numeron tekemistä.

Potattaa

Siinä se on, päheän punainen potta.

Jokin aika sitten huomasimme, että neiti alkoi itkeskellä tai muuten osoittaa mieltään aivan kuin vaippa olisi märkä. Kun menimme vaihtamaan vaippaa, siellä ei ollutkaan mitään, vaan pissit tulivat kun vaippa oli avattu.
Tästä päättelimme, että voisi olla sopiva aika alkaa tutustua pottailuun.

Kun kyseessä on kymmenkuinen, kukaan ei oleta, ettei tarvittaisi enää vaippoja ja kaikki asiat saataisiin tehtyä pottaan. Potalla istumista kokeillaan muutamia kertoja päivässä ja ainoa tavoite on totuttaa lapsonen siihen, että tällaisella potalla voi istuskella. Ettei sitten tarvitse kiljuvalle uhmaikäiselle esitellä sitä uutuutena.

Alkuun on päästy yllättävän hyvin. Parhaana päivänä saatiin pottaan kolmet pissit ja yhdet kakat. Yleensä paras tuuri on juuri heräämisen jälkeen. Toki on myös ollut päiviä, kun pottaan ei ole tehty mitään.

Neiti myös tuntuu hyvin tietävän, mistä on kyse. Hän ei nimittäin istu potalla sekuntiakaan, jos ei just ole vessahätä. Kuka sitä turhaan pöntöllä...

Jatkamme harjoituksia.

Vaihdokas

Sellaista siis sattuu ihan oikeasti: vauvoja vaihtuu sairaalassa.

Vaihtuminen on samaan aikaan aivan käsittämätöntä ja inhimillisten toimijoiden ollessa kyseessä ymmärrettävää.

Uutisen lukeminen nosti meillä jälleen aamupalapöydässä keskustelun "entäs jos meilläkin on vaihdokas?". Oma vauva - joka on tietysti sata kertaa helpompi kuin tämä meillä asuva - onkin jossain muualla.

Oikeasti tällaisia epäilyjä ei ole, mutta mahdollista se käytännössä olisi. Vauva oli meidän kanssamme muutaman minuutin syntymän jälkeen ja vietiin sitten hoidettavaksi. Me vanhemmat jäimme silloin keskenämme. Kun lapsi vietiin lastenosastolle, isä kulki kyllä mukana, mutta ennen sitä olisi teoriassa mahdollista vaihtaa toiseen. Ja yön pienokainen oli ihan ilman vanhempia läsnä.

Ensimmäisen kerran, kun minä tytön näin, hän oli kapaloissa, pipossa ja letkuissa. Vastasyntyneen turvonneena myös. Olisi siinä varmaan mennyt täydestä muukin vauva. Tumma tukka ja vauvan koko kyllä sopivat siihen, mitä oletinkin näkeväni.

Näin myöhemmin lapsonen on alkanut muistuttaa kovasti omia vauvakuvia, eli kai se on myönnettävä, että on tuo oma.

Häiritsevä tekijä

Pääsin jokin aika sitten pitkästä aikaa teatteriin. Se oli mahtavaa.

Sivuhuomiona: mahtavuutta lisäsi se, että isä ja lapsi olivat selviytyneet kunnialla iltarutiineista ja neiti nukkui onnellisena, kun palasin kotiin.

Mutta se teatteri. Kävimme katsomassa Q-teatterin Häiriötekijän. Monista pikkukohtauksista koostuvasta näytelmästä on vaikea kirjoittaa paljon mitään pilaamatta katseluelämystä jollekin toiselle. Sanotaan vaikka niin, että jos olet ensimmäistä kertaa menossa teatteriin, tämä ei ole ehkä paras paikka aloittaa. Aika häiriintynyttä meno nimittäin on - kuten nimikin lupailee. Samoin, jos haluaa selkeän draaman kaaren ja selitykset sille, miksi jotain tapahtuu, tämä ei ole sinun kakkupalasi. Minä ja seurue tykkäsimme kovasti ja analysoitavaa on riittänyt useampaankin jälkikeskusteluun.

Tällä teatterireissulla huomasin jälleen sen, että elämääni on ilmaantunut uusi, mutta varmasti pysyvä, häiriötekijä. Kaikki lapsiin kohdistuva ikävä tuntuu sietämättömälle. Tietysti aiemminkin tv-sarjan kidnappausjuoni on ollut jännittävä, mutta ei mitään verrattuna siihen kauhistukseen, jota nyt kokee. Jotkut ottavat toisten lapsia! Jotkut satuttavat lapsia!

Tällaisia lapsiin kohdistuvia juonikuvioita tuntuu tätä nykyä myös tulevan vastaan ahdistavan usein. Kyseessä on varmaan harha ja oikeasti vain huomaan ne herkemmin.

Joka tapauksessa olen yhä useammin mentaalisesti silmät kiinni ja kädet korvilla lallattaen (teatterissa ei kehtaa tehdä niin oikeasti).