Olimme pikku neidin kanssa minun mummoni hautajaisissa.
Etukäteen osallistuminen tilaisuuteen vaikutti aika epätoivoiselle:
Mies ei päässyt tulemaan keskellä arkipäivää, eli mahdollisen huutokohtauksen sattuessa minun olisi rynnättävä ulos kesken kaiken.
Mitä ihmettä vauvalle laitetaan päälle hautajaisiin? Ei sillä ole mitään mustaa. Ratkaisin asian intialaisittain ja laitoin valkoista (intialaiset siis pitävät valkoista surun värinä).
Millaisia leluja voi ottaa viihdykkeeksi? Parhaiten viihdyttäisivät ääntä pitävät jutut, mutta mikään soiva lelu ei oikein sovi hautajaisiin.
Loppusilauksena sain itse edellisenä päivänä jonkun mahapöpön ja vietin suurimman osan ajasta pöntöllä tai sohvalla voihkien.
Mutta niinpäs vain kaikki järjestyi.
Pääsin itse aamulla jaloilleni ja sain hieman ruokaa pysymään sisässä.
Lapsi oli todella hienosti koko kirkkotoimituksen ajan. Melkein koko ajan jopa hiljaa, välillä hieman laulellen. Aivan kuin hiljainen tunnelma olisi tarttunut lapseenkin. Leluja ei tarvittu, mitä nyt hiplattiin nenäliinapakettia ja tuttinauhaa välillä. Musiikki myös sekä rauhoittaa että kiinnostaa, kuten kiinnostivat myös kirkon kattoratkaisut.
Kahveilla vauva onkin sitten jo omiaan hautajaisissa. Mikään ei kerro paremmin, että elämä jatkuu, kuin ilveilevä maissinaksua innolla vetävä muksu. Tässä tapauksessa siis vainajan lapsenlapsenlapsi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti