Hauskaa vappua!

Kun vappupallon on suurempi kuin olet itse, se voi ensin hiukan pelottaa...

Mutta kyllä se siitä ilotteluksi muuttui.

Vuosi

Siitä pikkuisesta, mutta pontevasta, lammaspeittoon kääritystä rääpäleestä tuli yksivuotias. Ihan mieletöntä!
Vauvavuosi tuntuu menneen hujauksessa ja kestäneen ikuisuuden.

Vuoden pohdinnalle ei tosin juuri nyt ole aikaa. Nyt menen leikkimään päivänsankarin kanssa ilmapallolla.

Hakekaa syyllisyys pois!

Äitiyden myötä kokee hyvin monia ja monenlaisia tunne-elämyksiä. Riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteet iskevät varmasti jokaiseen äitiin. (Isistä en tiedä, en ole viitsinyt edes kysyä, pohtiiko mies moisia.)

Lapselleen haluaisi antaa hyvällä tavalla kaiken (ei sillä hemmottelevalla tavalla, jossa kirjaimellisesti annetaan kaikki ja aina periksi kaikessa). Lapselle ei kuitenkaan tule antaneeksi täysin kaikkeaan joka sekunti , koska elämä on sellaista. Sitten sitä kokee itsensä kauhean syylliseksi, että olisi jaksanut leikkiä purnukoilla senkin ajan, kun luin lehteä.

Joskus sitä hermostuu aivan turhaan. Itseäni risoo usein se, että lapsi ei suostu syömään. Se hermostuttaa kahdellakin tasolla: huolestuttaa, kun ihmisten vaan kuuluisi syödä välillä ja raivostuttaa, että on tehnyt ruokaa (taas) ihan turhaan. Hermostuminen ei tietenkään muuta tilannetta kuin huonompaan suuntaan ja sitten voi syyllistää itseään siitä, että toi tilanteeseen vielä lisää negatiivista energiaa ja on varma, että kohta muksu alkaa inhota ruokailutilanteita.

Esimerkkejä olisi ties kuinka paljon, mutta kuvio menee niin, että tapahtuu tavallisia elämään kuuluvia asioita ja sitten äiti syyllistyy niistä.

Onneksi on lapsen päiväunet ja ihana Hakekaa kätilö -sarja, jota löytyy Netflixistä ja jota YLE näyttää sekä telkkarista että Areenasta. Siinä saadaan lapsia köyhiin oloihin ja eri tavalla vaikeisiin tilanteisiin, mutta aina selvitään, kun vaan ollaan rehellisiä ja rakastavia.

Pari jaksoa katseltuaan äiti-ihminen on onnellinen, että hän voi tarjota lapselleen lämpimän kodin, ruokaa (josta kieltäytyä), vaatteita, leluja, muskaria ja värikylpyjä. Tärkeämpänä voi tarjota lapselle ison liudan rakastavia sukulaisia. Ja ei siinäkään vielä kaikki, lisäksi on vielä tulossa varhaiskasvatusta ja koulutusta, kun neiti hiukan kasvaa. Eli aika onnekas mukula se on.

Sitten, kun ei kiinnitä huomiota siihen, että edellä mainitusta listasta hyvin harva asia on mitenkään minun itseni hallinnassa, voikin olla kovin tyytyväinen äiti.

Askel kerrallaan

Olen kuullut sanottavan, että lapsi kaatuu noin 100 000 kertaa ennen kuin oppii kävelemään. En ole laskenut monessako pyllähdyksessä meillä mennään, mutta eilen pienokainen otti ensimmäiset askeleensa ilman tukea.

Tarinaa 100 000 kaatumisesta kerrotaan usein siksi, että se kannustaa jatkamaan asioiden kokeilemista "kaatumisista" huolimatta. Lapsihan nousee aina ylös ja lopulta oppii kävelemään, eikä luovuta 50 000 muksahduksen jälkeen.

Ja kyllä meillä on innolla tosiaan treenattu. Kävelykärryn kanssa ja äidin kävelyttämänä. Kävelyttäminen on jäänyt äidin hommaksi, koska olen niin lyhyt, että pystyn tekemään sitä selkä lähes suorana. Monista vauvojen kävelyttäminen on "sellaista esikoisen lellimistä", ei seuraavia kukaan enää kävelytä. Epäilen, että mielipiteen taustalla, on vähänkään pidemmällä ihmisellä armoton selkäkipu.

Kävelykärry on ollut meillä tosi kätevä. Alkuun pidettiin "jarrut" tiukimmalla mahdollisella ja laitettiin vielä raskas kirja kyytiin painoa tuomaan. Kun meno alkoi vakautua, sitten pikku hiljaa löysättiin jarruja ja viimein poistettiin paino.

Monta muksahdusta on varmasti vielä edessä ennen kuin meno on sujuvaa, mutta kohta neitiä ei pidättele enää mikään.

Ei todellakaan kotona

Tällä hetkellä Hesarin mielipidepalstalla meneillään oleva äitikeskustelu (ihan oikeasti niitä tuntuu koko ajan olevan vähintään yksi) koskee kotisynnytyksiä. Kuten kaikissa mielipidepalstojen äitikeskusteluissa, tässäkin on selkeät puolustajat ja vastustajat, jotka eivät haluakaan ymmärtää toisiaan.

Kerrankin olen siinä mielessä ilolla seurannut keskustelua, että voin kokea hieman olevani mukana. En nimittäin suurin surminkaan synnyttäisi kotona. Kaikki kotisynnytyksen puolesta kuulemani argumentit ovat mielestäni heppoisia.

Kuten äitikeskusteluissa kuuluukin, oma mielipide on tietysti pohjattu omaan (yhteen ainoaan) kokemukseen. Tosin kun kyseessä on se oma ainokainen lapsi, niin kyllä se minulle riittää.

Oma synnytykseni oli minulle ns. hyvä kokemus. Minulle ei tuputettu yhtäkään toimenpidettä ja kipulääkitystä sain ihan omasta halustani. Kätilöt olivat mukavia ja kannustavia, ihan yhdessä keskustelimme esim. ponnistusasennoista. Mikäli sillä on kellekään mitään väliä, niin huone oli ihan kivasti sisustettu (Marimekon verhot, keinutuoli jne.) ja valoja sai säätää hämärälle, eli missään kirkkaassa loisteputkivalaistuksessa ei tarvinnut synnyttää. Omaa musiikkia olisi voinut kuunnella, meillä sattui olemaan muuta mielessä.

Synnytys ei myöskään mennyt yhtään niin kuin olin ajatellut, onneksi en ollut mitään synnytyssuunnitelmaa vaivautunut tekemään. (Kaikille jälkeeni synnyttäneille tai synnyttäville olenkin todennut, että ihan turha mitään on suunnitella, luontoäiti päättää puolestasi miten se menee). Ensinnäkin homma eteni hurjan nopeasti. Sitten tulivat varsinaiset hankaluudet: lapsi jäi kiinni synnytyskanavaan ja sai siitä happivajeen. Kahden kätilön avustamana raukka saatiin ihan lihasvoimin ulos, mutta äiti repesi siinä touhussa sellaiseen kuosiin, että vaadittiin leikkaussali ja kirurgi kursimaan minut kasaan. Vauva oli sillä aikaa jo lastenosastolla hoidossa - ilman happea kun on ihmisen lapsen paha olla.

Kotoa lapsi olisi siis pitänyt kiidättää ambulanssilla hoitoon, ja vaikka se olisi tehty miten "heti, jos aihetta ilmenee" tahansa, olisi siinä ollut monta hapetonta minuuttia aivan turhaan. Siinä voi sitten arvailla itsesyytösten määrää, jos tästä olisi aiheutunut pysyvä aivovaurio. En halua ajatella, miltä itsestäni olisi tuntunut istua autossa matkalla paikattavaksi "toosa tuusannuuskana"... Olisi varmaan tarvittu ambulanssi siihenkin, jolloin yksi ambulanssa olisi taas ollut pois ihan oikeasta tarpeesta.

Kuten jo sanoin, kyseessä on yksittäistapaus. Samankaltaisia tarinoita on kuitenkin paljon, enkä ainakaan minä pystyisi perustelemaan itselleni lapsen terveyden riskeeraamista, oli riski miten pieni tahansa.
Lisäksi aivan triviaalina yksityiskohtana ihmettelen, miksi kukaan haluaa sellaisen sotkun kotiinsa vauva-arjen alkajaisiksi...

Kevättöminää

Älkää kertoko miehelle, mutta on päiviä, jolloin kotimammailu on maailman ihaninta ja leppoisinta hommaa. Aurinko paistaa, lapsi on hyvällä tuulella ja päivän suurin homma on mennä muskariin. (Miehelle ei saa kertoa, koska se käyttäisi kuitenkin tätä tietoa väärin, kun valitan sille niinä päivinä, joina asiat ei ole edellä kuvatun kaltaisesti.)

Uskon vakaasti, että suuri syy hyvään tuuleen (omaan ja lapsen) on ihana aurinko, joka on vihdoin löytänyt kylmän pohjolan. Käyttöön on otettu välikausihaalari ja toivottavasti jo ihan pian saa vaihtaa kärryihin kesärenkaat.

Tässä tuli samalla kevyt keväinen aasinsilta kysymykseen odottavilta äideiltä. Näihinhän lupasin aika ajoin palata.

Yksi iso kysymys on tietysti: Miten me pärjäämme?  Etkös sinäkin ole sanonut, että väsyttää ja kiukuttaa ja jos ei kiukutakaan, niin ainakin on kamalan tylsää olla vaan lapsen kanssa kotona?

Joo sanoin, mutta ainoa oikea vastaus on, että kyllä se siitä alkaa sujua. Toki on kamalaa, kun kukaan ei voi antaa tyhjentäviä neuvoja, kun ne vauvanpahukset ovat yksilöitä hekin. Vanhemmat oppivat kuitenkin sen omansa tuntemaan ja jotenkin kaikesta aina selviää (ihan kuin nyt muita vaihtoehtoja olisi edes kauheasti tarjolla).

On myös todella paljon yleisempää valittaa vauva-arjesta julkisesti kuin kertoa niitä hyviä juttuja. Tuntuu jotenkin hölmölle hehkuttaa, että meidän vauva on muuten tosi hauska nykyään. Muut ihmiset kun näkevät vain, että hän pitää vääkkyvää ääntä tai pärisyttää kieltään ja käkättää päälle. Me näemme hillittömän humoristin. Samanlaisia esimerkkejä on kasapäin ja ihan kaikille syntyy niitäkin sen oman vauvan kanssa.

p.s. otsikko on mahtavasta Villejä rubiineja -kirjasta, jossa on väärinkuultuja laulunsanoja. Oikeasti laulussa sanotaan kevät ja minä.