Tällä hetkellä Hesarin mielipidepalstalla meneillään oleva äitikeskustelu (ihan oikeasti niitä tuntuu koko ajan olevan vähintään yksi) koskee kotisynnytyksiä. Kuten kaikissa mielipidepalstojen äitikeskusteluissa, tässäkin on selkeät puolustajat ja vastustajat, jotka eivät haluakaan ymmärtää toisiaan.
Kerrankin olen siinä mielessä ilolla seurannut keskustelua, että voin kokea hieman olevani mukana. En nimittäin suurin surminkaan synnyttäisi kotona. Kaikki kotisynnytyksen puolesta kuulemani argumentit ovat mielestäni heppoisia.
Kuten äitikeskusteluissa kuuluukin, oma mielipide on tietysti pohjattu omaan (yhteen ainoaan) kokemukseen. Tosin kun kyseessä on se oma ainokainen lapsi, niin kyllä se minulle riittää.
Oma synnytykseni oli minulle ns. hyvä kokemus. Minulle ei tuputettu yhtäkään toimenpidettä ja kipulääkitystä sain ihan omasta halustani. Kätilöt olivat mukavia ja kannustavia, ihan yhdessä keskustelimme esim. ponnistusasennoista. Mikäli sillä on kellekään mitään väliä, niin huone oli ihan kivasti sisustettu (Marimekon verhot, keinutuoli jne.) ja valoja sai säätää hämärälle, eli missään kirkkaassa loisteputkivalaistuksessa ei tarvinnut synnyttää. Omaa musiikkia olisi voinut kuunnella, meillä sattui olemaan muuta mielessä.
Synnytys ei myöskään mennyt yhtään niin kuin olin ajatellut, onneksi en ollut mitään synnytyssuunnitelmaa vaivautunut tekemään. (Kaikille jälkeeni synnyttäneille tai synnyttäville olenkin todennut, että ihan turha mitään on suunnitella, luontoäiti päättää puolestasi miten se menee). Ensinnäkin homma eteni hurjan nopeasti. Sitten tulivat varsinaiset hankaluudet: lapsi jäi kiinni synnytyskanavaan ja sai siitä happivajeen. Kahden kätilön avustamana raukka saatiin ihan lihasvoimin ulos, mutta äiti repesi siinä touhussa sellaiseen kuosiin, että vaadittiin leikkaussali ja kirurgi kursimaan minut kasaan. Vauva oli sillä aikaa jo lastenosastolla hoidossa - ilman happea kun on ihmisen lapsen paha olla.
Kotoa lapsi olisi siis pitänyt kiidättää ambulanssilla hoitoon, ja vaikka se olisi tehty miten "heti, jos aihetta ilmenee" tahansa, olisi siinä ollut monta hapetonta minuuttia aivan turhaan. Siinä voi sitten arvailla itsesyytösten määrää, jos tästä olisi aiheutunut pysyvä aivovaurio. En halua ajatella, miltä itsestäni olisi tuntunut istua autossa matkalla paikattavaksi "toosa tuusannuuskana"... Olisi varmaan tarvittu ambulanssi siihenkin, jolloin yksi ambulanssa olisi taas ollut pois ihan oikeasta tarpeesta.
Kuten jo sanoin, kyseessä on yksittäistapaus. Samankaltaisia tarinoita on kuitenkin paljon, enkä ainakaan minä pystyisi perustelemaan itselleni lapsen terveyden riskeeraamista, oli riski miten pieni tahansa.
Lisäksi aivan triviaalina yksityiskohtana ihmettelen, miksi kukaan haluaa sellaisen sotkun kotiinsa vauva-arjen alkajaisiksi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti