Oma tupa

Virginia Woolf sen jo aikoinaan sanoi: naisella on oltava omaa rahaa ja oma huone.
Pikku naisemme on yksivuotias, joten omaa rahaa hänellä ei ole, mutta huoneasia alkaa olla kunnossa.

Raivasimme työhuoneesta lastenhuoneen. (Tai no imperfekti on tuossa ehka hieman liioittelua, sillä raivausta on suoritettuna ehkä noin 3/4 ja vielä siis hiukan edessä.) Miehen tietokone muutti olohuoneeseen, josta heivattiin yksi aika ruma kaappi - ja ihme kyllä sen sisältö saatiin mahdutettua muihin säilytyskalusteisiin. Näitä just naftien asuntojen hauskuuksiahan on tällainen tetris. Mikään huonekalu ei voi siirtyä, jos muutama muukin ei samalla hypi paikasta toiseen. Omalle läppärille pohdimme vielä koloa ja sitten olisi printteriä, toista näyttöä, työpöytää ja muuta kivaa.

Joka tapauksessa muksun huoneeseen on saatu aseteltua pinnasänky, lukunurkkaus nojatuoleineen, hylly ja lelulaatikoita sekä keinumoottoripyörä, jolla ei ennen oikein mahtunut keinumaan missään. Jonkinlaista mattoa harkitaan ja seinille tarvitaan jotain kivaa. Verhot menevät vaihtoon heti, kun mies pääsee yli inhostaan verhojen asentamista kohtaan.

Neiti tietysti lähtökohtaisesti vastustaa kaikkia muutoksia kotona. Parin viikon aikana muutokseen on kuitenkin ehditty sopeutua. Huoneessa leikitään ja nyt jo jäädään nukkumaankin ainakin semi-suosiolla. Alku oli hankalampaa aiemmin yksin hienosti nukahtaneen tenavan karjuessa raivosta, kun nukuttaja yrittää poistua huoneesta.

Apuun tuli supernanny. Ei tietty oikeasti, vaan muistin joskus nähneeni jakson, jossa yksivuotiasta totutettiin jäämään yksin istumalla huoneessa selkä lapseen päin tekemättä mitään. Näin sitten tehtiin - ja se toimi! Lapsi ilmeisesti totesi, että hätää ei ole, mutta mitään viihdettäkään ei ole luvassa, joten voi ihan hyvin sitten vaikka nukkua. Pikkuhiljaa istumakohtaa hivutettiin kauemmas, sitten jo seistiin ovensuussa. Nyt neiti tyytyy siihen, että ovi jätetään auki nukahtamisen ajaksi. Hipsimme sitten hetken päästä laittamaan sitä kiinni.

Kyllä siitä vielä iso tyttö kasvaa.