Uutisia, uutisia: tytöt saattavat leikkiä pyssyllä ja poika voi hoitaa nukkea!
En tiedä missä on vika, mutta jossain, kun vuonna 2013 nousee minkäänlainen haloo siitä, että lelufirma on tehnyt katalogin, jossa tytöt ja pojat leikkivät leluilla. Edes tapauksessa, jossa leikeissä käytetyt lelut on stereotyyppisesti mielletty toisen sukupuolen leluiksi.
No, jos joku ei tiennyt, niin lapset leikkivät ihan sillä millä huvittaa. Tietysti jos aikuiset ovat ostaneet kämpän täyteen vain ja ainoastaan nukkeja tai pyssyjä, niiden rooli siinä asunnossa asuvan lapsen leikeissä saattaa korostua. Muuten mielilelut vaihtelevat hetkestä ja ikäkaudesta toiseen.
Tätä mieltä on - tavallaan - myös jutussa lastenpsykiatri Jari Sinkkonen. Sen sijaan hän tuntuu vastustavan ajatusta siitä, että lelumainos voisi toistaa tällaista todellisuutta. On kuulemma ihan trendipelleilyä, että tässä kuvastossa nyt on nukeilla leikkivä poika. Eikä vanhempien nyt ainakaan kannata ostaa pojalle nukkekotia, koska poika voisi leikkiä sillä väärin...
En ymmärrä alkuunkaan Sinkkosen ajatuksenjuoksua tässä. Miksi mainonnan pitäisi olla todellisuudesta erillinen saareke, jossa lapset eivät leiki muilla kuin sukupuolistereotypian mukaan jaetuilla leluilla? Eikö vika ole ennemmin mainoksissa, jotka tuuttaavat vain tätä yhtä mallia leikkiä? Ei sillä, että tyttöjen nukkeleikeissä tai poikien pyssyleikeissä olisi jotain vastustettavaa, mutta se on tosiaan vain yksi variaatio monien joukossa.
Siitäkin Sinkkonen pitää huonona, että katsoo mainoksen olevan suunnattu vanhemmille. Minä olen ollut taipuvaisempi ajatelemaan, että lapsille markkinoinnista olisi enemmän syytä olla huolissaan. Lapset kun eivät ihan aina tunnista mainosta sellaisen nähdessään.
Voi ihmiset ja ihmisten typeryys! Nämä on varmasti samoja tyyppejä, joita naurattaa automaattisesti, kun kesäteatterin esityksessä on miesnäyttelijä mekossa.
On se hyvä, että tällä viikolla on ensin älä osta mitään kysymättä -päivä ja sen perään perinteinen älä osta mitään -päivä, niin ei tarvitse ostaa mitään leluja just nyt.
keskiviikko 27. marraskuuta 2013
tiistai 26. marraskuuta 2013
Bättre folk
Ihanaa, kuinka stereotypioille saa vahvistusta: suomenruotsalaisilla menee paremmin pariskuntina ja perheinä kuin suomenkielisillä.
Samaisen Väestöliiton perhebarometrin mukaan myös vanha hokema "puolet avioliitoista päättyy eroon" pitää kutinsa. Mutta siitä puolesta siis useammat ovat suomen- kuin ruotsinkielisiä, sillä todennäköisyys ruotsinkielisten eroamiselle oli 40 prosenttia pienempi. Kun suomenkielisistä 40 prosenttia oli erittäin tyytyväisiä puolisoonsa, niin ruotsinkielisistä 60 prosenttia oli erittäin tyytyväinen siippaansa.
Kyllähän tälle selityksiä keksii. Onhan se kivaa yhteisöllisesti käydä rapujuhlissa kauniissa kodeissa ja varmaan tekee parisuhteelle hyvää enempi diskuteerata kuin mököttää. (Ehkä pakko mainita, että tunnen kyllä suomenruotsalaisia ja tiedän heitteleväni tässä karmeita yleistyksiä.) Mutta siis oikeasti, katsokaa noita lukuja. Ne eroaa melkein puolet harvemmin ja tykkäävät toisistaan yli puolessa tapauksessa, kun taas meistä yli puolet ei ole erityisen tyytyväinen puolisoonsa. Tiedä sitten kenen vika se on. Vai onko kyse siitä, että suomenkielinen suomalainen nyt vaan ei lähtökohtaisesti ole koskaan erityisen tyytyväinen mihinkään?
Kielestä riippumatta kuitenkin riidellään samoista asioista: kotitöistä, lasten kasvattamisesta, tunteiden ilmaisusta ja seksistä. Eroajatuksia rupeaa syntymään kun petytään suhteessa siihen, mitä suhteelta odotetaan. On ristiriitoja arvoissa ja elämäntyyleissä, kommunikaatiossa, vapaa-ajan käytössä ja läheisyyden tai tunteiden ilmaisemisessa. Ei järin yllättävää.
Meillä eroajatuksia on toisinaan herättänyt lähinnä se, miten paljon omaa aikaa olisikaan, kun erottaisiin ja jaettaisiin huoltajuus tasan. Tosissaan ei sentään olla oltu, vaikka kaikenlaiset vaiheet tässä tietysti syövät parisuhdetta.
Viimeksi vouhkaamastani raivostuksestakin päästiin yli - ainahan me päästään. Tai no ehkä siihen ei pitäisi tuudittautua, ollaan kuitenkin suomenkielisiä...
Samaisen Väestöliiton perhebarometrin mukaan myös vanha hokema "puolet avioliitoista päättyy eroon" pitää kutinsa. Mutta siitä puolesta siis useammat ovat suomen- kuin ruotsinkielisiä, sillä todennäköisyys ruotsinkielisten eroamiselle oli 40 prosenttia pienempi. Kun suomenkielisistä 40 prosenttia oli erittäin tyytyväisiä puolisoonsa, niin ruotsinkielisistä 60 prosenttia oli erittäin tyytyväinen siippaansa.
Kyllähän tälle selityksiä keksii. Onhan se kivaa yhteisöllisesti käydä rapujuhlissa kauniissa kodeissa ja varmaan tekee parisuhteelle hyvää enempi diskuteerata kuin mököttää. (Ehkä pakko mainita, että tunnen kyllä suomenruotsalaisia ja tiedän heitteleväni tässä karmeita yleistyksiä.) Mutta siis oikeasti, katsokaa noita lukuja. Ne eroaa melkein puolet harvemmin ja tykkäävät toisistaan yli puolessa tapauksessa, kun taas meistä yli puolet ei ole erityisen tyytyväinen puolisoonsa. Tiedä sitten kenen vika se on. Vai onko kyse siitä, että suomenkielinen suomalainen nyt vaan ei lähtökohtaisesti ole koskaan erityisen tyytyväinen mihinkään?
Kielestä riippumatta kuitenkin riidellään samoista asioista: kotitöistä, lasten kasvattamisesta, tunteiden ilmaisusta ja seksistä. Eroajatuksia rupeaa syntymään kun petytään suhteessa siihen, mitä suhteelta odotetaan. On ristiriitoja arvoissa ja elämäntyyleissä, kommunikaatiossa, vapaa-ajan käytössä ja läheisyyden tai tunteiden ilmaisemisessa. Ei järin yllättävää.
Meillä eroajatuksia on toisinaan herättänyt lähinnä se, miten paljon omaa aikaa olisikaan, kun erottaisiin ja jaettaisiin huoltajuus tasan. Tosissaan ei sentään olla oltu, vaikka kaikenlaiset vaiheet tässä tietysti syövät parisuhdetta.
Viimeksi vouhkaamastani raivostuksestakin päästiin yli - ainahan me päästään. Tai no ehkä siihen ei pitäisi tuudittautua, ollaan kuitenkin suomenkielisiä...
torstai 21. marraskuuta 2013
Väärä oikea ratkaisu
Seuraa hormonaalisen ja tuskastuneen naisen avautumista. Kenenkään ei siis kannata lukea pidemmälle ja niin tekeminen ohjeistuksen vastaisesti on täysin omalla vastuulla.
Nyt pitäisi vetää kännit. Se olisi helpoin, halvoin ja toimivin ratkaisu. Harmi vaan, että raskaana ei voi.
Tässä on nyt ollut hiukan vähemmän hilpeät tunnelmat. Ketuttaa. Kaikki.
Mies ei tajua - tietenkään - ja reagoi vain ja ainoastaan väärin. Joo... voihan se olla hankalaa tajuta, kun sinällään ihan iloisena touhuan lapsen kanssa tai suht rauhallisesti jaksan taas yhden karjumisepisodin. Kun lapsen huoneesta illalla sammuu lamppu, niin samalla sammuu minun positiivisuusvarastoni. Eikä varmaan ole reilua olla kiukkuinen vain miehelle. On se kuitenkin reilumpaa kuin olla kiukkuinen lapselle ja parisuhteessahan tässä olisi tarkoitus olla, joskus kuvioon saattaa kuulua sekin, että toisella on huonoja aikoja. Nyt on. Tekisi jotain, saakeli, vaan ei tee.
Pitää siis tehdä itse.
Joo-joo aina voi puhua kavereille, mutta ei tästä ole mitään rakentavaa sanottavaa. "Kaikki ketuttaa." Sitten perään tulee tarve kertoa, että toki tiedostaa elämäntilanteen aiheuttavan siitä suuren osan ja että mikään ei sinällään oikeasti ole pielessä. "Satun nyt vaan kiehumaan raivosta, jota en saa purettua mihinkään." Mieluummin keskityn rajallisella kaveriajalla olemaan niiden ihmisten kanssa ja ottamaan etäisyyttä koko tilanteeseen.
Liikunta olisi varmaan ihan hyvä tapa rutistaa itsensä tyhjiin kaikenmaailman tunteista. Näillä raskausviikoilla alkaa kuitenkin supistella jo normaalissa kävelyvauhdissa. Nyrkkeilysäkin tai vastaavan pahoinpitely paljain käsin samaan aikaan kirkuen ja karjuen voisi myös herättää paheksuntaa kanssakuntoilijoissa.
Kännit, ihan rehelliset perseet, niin että kaikki kontrolli menisi. Ja ennen kuin on kännissä on nousuhumalassa. Silloin on kevyt olo ja kikatuttaa. Kikattaminen on ihanaa! En muista milloin olisin viimeksi kikattanut*. Humalan iskiessä päälle sitten karjuisi ilman estoja jollekin kanssakännääjälle (ei missään nimessä mitään yksin ryypiskelyä) kuinka kaikki on perseestä. Kanssakännääjä olisi samaa mieltä ja karjuisi sekaan omatkin kurjat fiilikset. Sitten joko itkettäisiin tai naurettaisiin ja sammuttaisiin nukkumaan ilman unia. Mikä ihana katharsis!
Mutta ei niin ei, raskaana olevan on tyytyminen vihaisiin naisartisteihin. Kyllä tässä ainakin alkaa ymmärtää alkoholisteja ihan uudella tavalla.
*EDIT: Hiukan itse asiassa hymähdin, kun mietin mille neuvolantädin naama näyttäisi, kun sille paukauttaisi ensi käynnillä totuuden siitä "miten voi"
Nyt pitäisi vetää kännit. Se olisi helpoin, halvoin ja toimivin ratkaisu. Harmi vaan, että raskaana ei voi.
Tässä on nyt ollut hiukan vähemmän hilpeät tunnelmat. Ketuttaa. Kaikki.
Mies ei tajua - tietenkään - ja reagoi vain ja ainoastaan väärin. Joo... voihan se olla hankalaa tajuta, kun sinällään ihan iloisena touhuan lapsen kanssa tai suht rauhallisesti jaksan taas yhden karjumisepisodin. Kun lapsen huoneesta illalla sammuu lamppu, niin samalla sammuu minun positiivisuusvarastoni. Eikä varmaan ole reilua olla kiukkuinen vain miehelle. On se kuitenkin reilumpaa kuin olla kiukkuinen lapselle ja parisuhteessahan tässä olisi tarkoitus olla, joskus kuvioon saattaa kuulua sekin, että toisella on huonoja aikoja. Nyt on. Tekisi jotain, saakeli, vaan ei tee.
Pitää siis tehdä itse.
Joo-joo aina voi puhua kavereille, mutta ei tästä ole mitään rakentavaa sanottavaa. "Kaikki ketuttaa." Sitten perään tulee tarve kertoa, että toki tiedostaa elämäntilanteen aiheuttavan siitä suuren osan ja että mikään ei sinällään oikeasti ole pielessä. "Satun nyt vaan kiehumaan raivosta, jota en saa purettua mihinkään." Mieluummin keskityn rajallisella kaveriajalla olemaan niiden ihmisten kanssa ja ottamaan etäisyyttä koko tilanteeseen.
Liikunta olisi varmaan ihan hyvä tapa rutistaa itsensä tyhjiin kaikenmaailman tunteista. Näillä raskausviikoilla alkaa kuitenkin supistella jo normaalissa kävelyvauhdissa. Nyrkkeilysäkin tai vastaavan pahoinpitely paljain käsin samaan aikaan kirkuen ja karjuen voisi myös herättää paheksuntaa kanssakuntoilijoissa.
Kännit, ihan rehelliset perseet, niin että kaikki kontrolli menisi. Ja ennen kuin on kännissä on nousuhumalassa. Silloin on kevyt olo ja kikatuttaa. Kikattaminen on ihanaa! En muista milloin olisin viimeksi kikattanut*. Humalan iskiessä päälle sitten karjuisi ilman estoja jollekin kanssakännääjälle (ei missään nimessä mitään yksin ryypiskelyä) kuinka kaikki on perseestä. Kanssakännääjä olisi samaa mieltä ja karjuisi sekaan omatkin kurjat fiilikset. Sitten joko itkettäisiin tai naurettaisiin ja sammuttaisiin nukkumaan ilman unia. Mikä ihana katharsis!
Mutta ei niin ei, raskaana olevan on tyytyminen vihaisiin naisartisteihin. Kyllä tässä ainakin alkaa ymmärtää alkoholisteja ihan uudella tavalla.
*EDIT: Hiukan itse asiassa hymähdin, kun mietin mille neuvolantädin naama näyttäisi, kun sille paukauttaisi ensi käynnillä totuuden siitä "miten voi"
keskiviikko 20. marraskuuta 2013
Teräslapset
Jos ette ole vielä nähneet alla olevaa videota liikkuvaisista lapsista, niin katsokaa se.
En ole ihan varma onko Pirates of The Carribean -musiikki ihan paras valinta, mutta muksujen meno on ihailtavaa.
Video antaa yhden vastauksen siihenkin ihmettelyyni, että mikä ihme saa miehen etsimään lähes joka sunnuntai asuntoilmoituksista hylättyjä kyläkouluja. Olisi tilaa laittaa lapsille jumppahuone.
Neiti on aikamoisen liikunnallinen ja videon yksivuotiaan temput näyttivätkin aika tutuille. Vaikka en (onneksi) ole vielä sydän syrjällään katsellut mitään lyhtypylvääseen kipuamista, voi tavallaan jo allekirjoittaa sen, että harvoin lasta oikeasti sattuu.
Meillä on tehty useammatkin voltit eri korkuisilta alustoilta maahan, viimeksi liukumäen reunan yli. Tipahdettu sohvan käsinojan yli kiipeilytouhussa, kieritty sängynreunan yli, juostu seinää päin ja kaaduttu täydestä vauhdista niin, että pää osui lattialla olleeseen puiseen hakka-leluun... ainakin. Joka kerta ei ole tullut edes itku. Jos itku on tullut, se on kestänyt alle minuutin. Sitä voi verrata harmitusitkuun, jota neiti voi pitää yllä tuntikausia (jos vaikka joku koko ajan kieltää tekemästä jotain hauskaa, kuten tuolikiipeilyä).
En varmasti osaa olla kaikista rennoin äiti tässä(kään) asiassa. Yllätyksekseni olen kuitenkin huomannut, että mies on meillä kauan ennen minua sanomassa, että "ei saa, voi sattua". Ehkä pitää näyttää sillekin tuo video - silläkin uhalla, että se etsii lisää kyläkouluja hornantuutista.
En ole ihan varma onko Pirates of The Carribean -musiikki ihan paras valinta, mutta muksujen meno on ihailtavaa.
Video antaa yhden vastauksen siihenkin ihmettelyyni, että mikä ihme saa miehen etsimään lähes joka sunnuntai asuntoilmoituksista hylättyjä kyläkouluja. Olisi tilaa laittaa lapsille jumppahuone.
Neiti on aikamoisen liikunnallinen ja videon yksivuotiaan temput näyttivätkin aika tutuille. Vaikka en (onneksi) ole vielä sydän syrjällään katsellut mitään lyhtypylvääseen kipuamista, voi tavallaan jo allekirjoittaa sen, että harvoin lasta oikeasti sattuu.
Meillä on tehty useammatkin voltit eri korkuisilta alustoilta maahan, viimeksi liukumäen reunan yli. Tipahdettu sohvan käsinojan yli kiipeilytouhussa, kieritty sängynreunan yli, juostu seinää päin ja kaaduttu täydestä vauhdista niin, että pää osui lattialla olleeseen puiseen hakka-leluun... ainakin. Joka kerta ei ole tullut edes itku. Jos itku on tullut, se on kestänyt alle minuutin. Sitä voi verrata harmitusitkuun, jota neiti voi pitää yllä tuntikausia (jos vaikka joku koko ajan kieltää tekemästä jotain hauskaa, kuten tuolikiipeilyä).
En varmasti osaa olla kaikista rennoin äiti tässä(kään) asiassa. Yllätyksekseni olen kuitenkin huomannut, että mies on meillä kauan ennen minua sanomassa, että "ei saa, voi sattua". Ehkä pitää näyttää sillekin tuo video - silläkin uhalla, että se etsii lisää kyläkouluja hornantuutista.
tiistai 19. marraskuuta 2013
Pahuuden akseli
Nyt on taas piru merrassa, oikeastaan on ollut jo aika kauan.
Äitiydessä on monia puolia, jotka eivät ole kovin ihania tai ruusuisia. Lähtien vaikka siitä määrästä erilaisia eritteitä, joita siihen liittyy. Kuitenkin melkein karmeimman lieveilmiöiden tittelin langetan mammojen keskustelupalstoille.
Kuinka osataankin ottaa sinällään hyvä väline, jolla olisi paljon potentiaalia olla inspiraation, vertaistuen ja kaikenlaisen kivan välittäjä, ja tehdään siitä suoranaista ihmisvihaa?
Kun aloin odottaa neitiä, halusin luonnollisesti jutella tästä minulle isosta asiasta jonkun kanssa. En kuitenkaan vielä alkuviikkoina halunnut kertoa kenellekään raskaudesta. Mieli veti nettiin, mutta pelotti ihan todella, että siellähän on vaan niitä hulluja, jotka vihaa kaikkia ja yhden "moi, mä tein juuri positiivisen raskaustestin" -viestin perusteella osaavat kertoa, että minusta tulee ihan p*ska äiti. Hiukan pelkäsin, että äitiys jollain tavalla muuttaa ihmistä ja pian minunkin olisi sisäinen pakko sylkeä netissä happoa toisten naamalle, vaikka en yhtään haluaisi.
Sydän pamppaillen kuitenkin liityin tällaisella kauhealla mammapalstalla olevaan suljettuun ryhmään odottajille, jolla oli samassa kuussa laskettu aika. Ja kappas, kun palstalle ei päässyt kuka vaan oksentamaan toisten päälle ja tyypit tulivat toisilleen edes hieman tutuiksi, keskustelu oli mukavaa ja antoisaa.
Vauvan synnyttyä suljettu ryhmä jäi, mutta tuli googlattua yhtä sun toista vauvaan liittyvää asiaa ja kysymystä. Lähes poikkeuksetta samaa aihetta oli pohdittu jollain mammapalstoista. Joskus kävi niin hyvin, että jopa kolme henkilöä oli ehtinyt vastata jotain järkevää, asiaanliittyvää ja hyödyllistä ennen kuin korppikotkat olivat tulleet paikalle repimään keskustelun hajalle haukkumalla alkuperäisen kysyjän ja jokaisen, joka oli vastannut. Ei varmaan tarvitse kauheasti arvata, että vertaistukea ja vastauksia saa paremmin muuta kautta - kiitos vaan näin jälkikäteen muutamille myöhään yöllä tuoreita vanhempia puhelimessa neuvoneille ja rauhoitelleille.
Jos keskustelupalstat ovat karmeita kaikille, ne ovat sitä moninkertaisesti millään tavalla tunnetuille ihmisille. Kellään ei ole siellä ihmisarvoa, mutta tunnettu tyyppi otetaan loukkauksena kaikkea olevaista kohtaan. Ei ihme, että uusimpana tapauksena Erilaisissa äideissä näkyneelle bloggaaja-Emilialle riitti.
En jaksa uskoa, että oikeasti mikään lopettaisi pahuuden valtakuntaa keskustelupalstoilta, on tullut selväksi, että moderaattorit eivät tosiaan edes yritä puuttua menoon. En rupea minulle tuntemattomasta tapauksesta tekemään ilmoitusta poliisille. Sen sijaan voin omasta puolestani luvata, etten to-del-la-kaan mene vauva-lehden keskustelupalstalle. Toivottavasti kukaan muukaan ei mene.
Ehkä joku päivä myös äidit oppivat käyttäytymään internetissä.
Äitiydessä on monia puolia, jotka eivät ole kovin ihania tai ruusuisia. Lähtien vaikka siitä määrästä erilaisia eritteitä, joita siihen liittyy. Kuitenkin melkein karmeimman lieveilmiöiden tittelin langetan mammojen keskustelupalstoille.
Kuinka osataankin ottaa sinällään hyvä väline, jolla olisi paljon potentiaalia olla inspiraation, vertaistuen ja kaikenlaisen kivan välittäjä, ja tehdään siitä suoranaista ihmisvihaa?
Kun aloin odottaa neitiä, halusin luonnollisesti jutella tästä minulle isosta asiasta jonkun kanssa. En kuitenkaan vielä alkuviikkoina halunnut kertoa kenellekään raskaudesta. Mieli veti nettiin, mutta pelotti ihan todella, että siellähän on vaan niitä hulluja, jotka vihaa kaikkia ja yhden "moi, mä tein juuri positiivisen raskaustestin" -viestin perusteella osaavat kertoa, että minusta tulee ihan p*ska äiti. Hiukan pelkäsin, että äitiys jollain tavalla muuttaa ihmistä ja pian minunkin olisi sisäinen pakko sylkeä netissä happoa toisten naamalle, vaikka en yhtään haluaisi.
Sydän pamppaillen kuitenkin liityin tällaisella kauhealla mammapalstalla olevaan suljettuun ryhmään odottajille, jolla oli samassa kuussa laskettu aika. Ja kappas, kun palstalle ei päässyt kuka vaan oksentamaan toisten päälle ja tyypit tulivat toisilleen edes hieman tutuiksi, keskustelu oli mukavaa ja antoisaa.
Vauvan synnyttyä suljettu ryhmä jäi, mutta tuli googlattua yhtä sun toista vauvaan liittyvää asiaa ja kysymystä. Lähes poikkeuksetta samaa aihetta oli pohdittu jollain mammapalstoista. Joskus kävi niin hyvin, että jopa kolme henkilöä oli ehtinyt vastata jotain järkevää, asiaanliittyvää ja hyödyllistä ennen kuin korppikotkat olivat tulleet paikalle repimään keskustelun hajalle haukkumalla alkuperäisen kysyjän ja jokaisen, joka oli vastannut. Ei varmaan tarvitse kauheasti arvata, että vertaistukea ja vastauksia saa paremmin muuta kautta - kiitos vaan näin jälkikäteen muutamille myöhään yöllä tuoreita vanhempia puhelimessa neuvoneille ja rauhoitelleille.
Jos keskustelupalstat ovat karmeita kaikille, ne ovat sitä moninkertaisesti millään tavalla tunnetuille ihmisille. Kellään ei ole siellä ihmisarvoa, mutta tunnettu tyyppi otetaan loukkauksena kaikkea olevaista kohtaan. Ei ihme, että uusimpana tapauksena Erilaisissa äideissä näkyneelle bloggaaja-Emilialle riitti.
En jaksa uskoa, että oikeasti mikään lopettaisi pahuuden valtakuntaa keskustelupalstoilta, on tullut selväksi, että moderaattorit eivät tosiaan edes yritä puuttua menoon. En rupea minulle tuntemattomasta tapauksesta tekemään ilmoitusta poliisille. Sen sijaan voin omasta puolestani luvata, etten to-del-la-kaan mene vauva-lehden keskustelupalstalle. Toivottavasti kukaan muukaan ei mene.
Ehkä joku päivä myös äidit oppivat käyttäytymään internetissä.
maanantai 18. marraskuuta 2013
Tuo mulle ruokaa
En tiiä ootteko kuullu, mut nykyään maailmassa pystyy osteleen asioita netistä. Siis aivan mullistavaa, eikö?
Koti-äitinä sitä toki shoppaili useinkin kaikenlaista netistä. Pikkaisenko on helpompaa klikkailla vauva sylissä kotona läppäriä kuin roudata sama vauva säänmukaisissa varusteissa johonkin kauppakeskukseen, missä sillä luultavasti menee hermo, kun ei se nyt sit kuitenkaan nukkunut. Lisäksi esimerkiksi luonnonkosmetiikkaa tai just tietty lastenvaate on varmempi löytää netistä kuin meidän lähiostosparatiisista.
Kuitenkin vasta töissäkäyvä-äiti alkoi nettishoppailla ruokaa. Kokeiltuani en ymmärrä mikä siinä kesti... Täälläkin olen valittanut, kuinka me inhoamme kaupassakäymistä. Ja sitä miten järjetöntä ajan ja energian hukkaa on, että tuote lähtee tuottajalta, menee keskusvarastoon, ajetaan sieltä markettiin, hyllytetään marketissä, minä ajan sinne markettiin, kerään kärryyn tavaroita hyllystä, nostelen ne kassahihnalle, pakkaan ne kasseihin, pakkaan kassit auton konttiin, ajan kotiin, kannan kassit autosta keittiöön.
Nettishoppailussa tuo ketju saadaan lyhyemmäksi. Parhaimmassa tapauksessa ei ole edes mitään varastoa, vaan tuote haetaan tuottajalta ja viedään ostajalle. Ympäristökin kiittää, kun minä ja naapuri emme ajele peräkkäin markettiin, vaan yhdellä autolla tuodaan monien perheiden ruoat. Rehellisyyden nimissä tärkeintä on kuitenkin energiansäästö, joka muodostuu kun kaikki nuo minä-kohdat edellisestä ritirimpsusta voi poistaa. Kliks-kliks ja ruoka tulee minun luokseni keittiööni asti.
Huonona puolena on tietysti se, että nettiostokset saapuvat nopeimmillaan muutamassa tunnissa, eli hiukan etukäteissuunnittelua vaaditaan. Lisäksi pitää olla valitsemansa kahden tunnin ajan valmiudessa ottamaan tilaus vastaan, mutta se nyt ei yleensä ole suuri ongelma. Me kauppareissun kammoajat yritämme joka tapauksessa käydä mahdollisimman harvoin kaupassa, jolloin on pakko suunnitella, ja aikaa kauppareissuun palaa ainakin tunti. Kaikissa tuoteryhmissä valikoima ei myöskään ole - ainakaan vielä - suuren suuri, mutta sen osalta tilanne varmaan paranee ajan myötä. Monet nettikaupat esimerkiksi aktiivisesti kyselevät, mitä tuotteita asiakkaat vielä jäävät kaipaamaan.
Parhaita puolia on helppouden, lapsiystävällisyyden ja ajansäästön lisäksi on tuoreus. Ainakaan minä en koskaan löydä tavallisesta kaupasta niin terhakoita vihanneksia ja kaiken saamamme viimeiset käyttöpäivät ja parasta ennen -päivät ovat olleet kaukana. Eli käyttöiästä hyödyn minä, eikä kaupanhylly kuluta sitä myyntiaikana.
Meidän perheessä on nyt kuukauden ajan ostettu ruoat käytännössä pelkästään netistä, kerran kävimme tavalliseen tapaan kaupassa (ja se reissu oli sellainen pettymys, että ajoi vahvemmin nettiin). Kokeiltu on Alepan kauppakassia, Kauppahalli24:ää ja Ruoka.netiä. Oma suosikkini on Kauppahalli24.
Muitakin nettishoppailukokemuksia tulee pian lisää, koska näyttää vahvasti siltä, että suurin osa joululahjoista tulee tänä vuonna netti-korvatunturilta.
Koti-äitinä sitä toki shoppaili useinkin kaikenlaista netistä. Pikkaisenko on helpompaa klikkailla vauva sylissä kotona läppäriä kuin roudata sama vauva säänmukaisissa varusteissa johonkin kauppakeskukseen, missä sillä luultavasti menee hermo, kun ei se nyt sit kuitenkaan nukkunut. Lisäksi esimerkiksi luonnonkosmetiikkaa tai just tietty lastenvaate on varmempi löytää netistä kuin meidän lähiostosparatiisista.
Kuitenkin vasta töissäkäyvä-äiti alkoi nettishoppailla ruokaa. Kokeiltuani en ymmärrä mikä siinä kesti... Täälläkin olen valittanut, kuinka me inhoamme kaupassakäymistä. Ja sitä miten järjetöntä ajan ja energian hukkaa on, että tuote lähtee tuottajalta, menee keskusvarastoon, ajetaan sieltä markettiin, hyllytetään marketissä, minä ajan sinne markettiin, kerään kärryyn tavaroita hyllystä, nostelen ne kassahihnalle, pakkaan ne kasseihin, pakkaan kassit auton konttiin, ajan kotiin, kannan kassit autosta keittiöön.
Nettishoppailussa tuo ketju saadaan lyhyemmäksi. Parhaimmassa tapauksessa ei ole edes mitään varastoa, vaan tuote haetaan tuottajalta ja viedään ostajalle. Ympäristökin kiittää, kun minä ja naapuri emme ajele peräkkäin markettiin, vaan yhdellä autolla tuodaan monien perheiden ruoat. Rehellisyyden nimissä tärkeintä on kuitenkin energiansäästö, joka muodostuu kun kaikki nuo minä-kohdat edellisestä ritirimpsusta voi poistaa. Kliks-kliks ja ruoka tulee minun luokseni keittiööni asti.
Huonona puolena on tietysti se, että nettiostokset saapuvat nopeimmillaan muutamassa tunnissa, eli hiukan etukäteissuunnittelua vaaditaan. Lisäksi pitää olla valitsemansa kahden tunnin ajan valmiudessa ottamaan tilaus vastaan, mutta se nyt ei yleensä ole suuri ongelma. Me kauppareissun kammoajat yritämme joka tapauksessa käydä mahdollisimman harvoin kaupassa, jolloin on pakko suunnitella, ja aikaa kauppareissuun palaa ainakin tunti. Kaikissa tuoteryhmissä valikoima ei myöskään ole - ainakaan vielä - suuren suuri, mutta sen osalta tilanne varmaan paranee ajan myötä. Monet nettikaupat esimerkiksi aktiivisesti kyselevät, mitä tuotteita asiakkaat vielä jäävät kaipaamaan.
Parhaita puolia on helppouden, lapsiystävällisyyden ja ajansäästön lisäksi on tuoreus. Ainakaan minä en koskaan löydä tavallisesta kaupasta niin terhakoita vihanneksia ja kaiken saamamme viimeiset käyttöpäivät ja parasta ennen -päivät ovat olleet kaukana. Eli käyttöiästä hyödyn minä, eikä kaupanhylly kuluta sitä myyntiaikana.
Meidän perheessä on nyt kuukauden ajan ostettu ruoat käytännössä pelkästään netistä, kerran kävimme tavalliseen tapaan kaupassa (ja se reissu oli sellainen pettymys, että ajoi vahvemmin nettiin). Kokeiltu on Alepan kauppakassia, Kauppahalli24:ää ja Ruoka.netiä. Oma suosikkini on Kauppahalli24.
Muitakin nettishoppailukokemuksia tulee pian lisää, koska näyttää vahvasti siltä, että suurin osa joululahjoista tulee tänä vuonna netti-korvatunturilta.
keskiviikko 13. marraskuuta 2013
Kiireinen some-äiti
Heh-heh-hee
Tällaisia juttuja ehtii tehdä vain töissä käyvä äiti - koska töissä voi pitää kahvitauon. Siis sellaisen kahvitauon, jonka aikana kukaan ei karju tai heiluta kädessäsi olevaa mukia, koska siinä on kukkia/possu/muumi.
Töissä kahvitauolla ehtii myös esimerkiksi päivittää Facebook-statustaan silloin tällöin. Eihän siihen mene aikaa juuri lainkaan! Kotiäiteillessä sitä ei kuitenkaan ehdi ikinä, tai jos joskus ehtisi ei muista juuri silloin tai sitten ei keksi mitään mikä muka kiinnostaisi ketään. Silti kuitenkin olisi kiva kertoa maailmalle, että on vielä elossa.
Nyt tähän olemattomaan ongelmaan on olemassa ratkaisu. Kaveri vinkkasi vempeleestä, joka kehittelee käyttäjälle Facebook-statuksia. Esimerkiksi näin:
"Ei mene nyt hyvin tämä terveellisen elämän aloittaminen, sanoi hän suklaata syödessään."
"Huomisesta alkaen keskityn mahan kasvattamiseen ja lähden pe sinne Saksaan."
"olisi voinut jäädä, yöunet raikastivat kummasti!"
"Viikonloppuna bambia tulilla ja loma, loma ei"
Nuohan sopii oikein hyvin kaikki väsyneen äipän tekeleiksi! Varsinkin jos ajatellaan Saksaan lähtemistä uhkailuna ja/tai toiveajatteluna...
Saakohan tuohon vielä ajastusmahdollisuuden. Voisi valmiiksi laittaa tulemaan ekaksi kolmeksi vauvakuukaudeksi parin päivän välein yhden.
Ihmekoje löytyy täältä: http://what-would-i-say.com/
Tällaisia juttuja ehtii tehdä vain töissä käyvä äiti - koska töissä voi pitää kahvitauon. Siis sellaisen kahvitauon, jonka aikana kukaan ei karju tai heiluta kädessäsi olevaa mukia, koska siinä on kukkia/possu/muumi.
Töissä kahvitauolla ehtii myös esimerkiksi päivittää Facebook-statustaan silloin tällöin. Eihän siihen mene aikaa juuri lainkaan! Kotiäiteillessä sitä ei kuitenkaan ehdi ikinä, tai jos joskus ehtisi ei muista juuri silloin tai sitten ei keksi mitään mikä muka kiinnostaisi ketään. Silti kuitenkin olisi kiva kertoa maailmalle, että on vielä elossa.
Nyt tähän olemattomaan ongelmaan on olemassa ratkaisu. Kaveri vinkkasi vempeleestä, joka kehittelee käyttäjälle Facebook-statuksia. Esimerkiksi näin:
"Ei mene nyt hyvin tämä terveellisen elämän aloittaminen, sanoi hän suklaata syödessään."
"Huomisesta alkaen keskityn mahan kasvattamiseen ja lähden pe sinne Saksaan."
"olisi voinut jäädä, yöunet raikastivat kummasti!"
"Viikonloppuna bambia tulilla ja loma, loma ei"
Nuohan sopii oikein hyvin kaikki väsyneen äipän tekeleiksi! Varsinkin jos ajatellaan Saksaan lähtemistä uhkailuna ja/tai toiveajatteluna...
Saakohan tuohon vielä ajastusmahdollisuuden. Voisi valmiiksi laittaa tulemaan ekaksi kolmeksi vauvakuukaudeksi parin päivän välein yhden.
Ihmekoje löytyy täältä: http://what-would-i-say.com/
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)