Minä poljen

Ja, toisin kuin laulussa, minä myös ohjaan.

Meillä on tänä keväänä ja kesänä päästy pyöräilyn makuun, kun neiti sai yksivuotislahjaksi istuimen.
(Kiinnostuneille tiedoksi: meillä on Hamaxin Sleepy. Oikein hyvin on pelittänyt ja on siinä unetkin otettu.)

Samassa lahjassa tuli pienelle kypärä. Muuta varustelua emme uusineet/hankkineet. Enpä arvannut, kun sain polkupyörän mennessäni 13-vuotiaana yläasteelle, että samalla menopelillä kuskailisin lastani yli kolmikymppisenä! Vähän kyllä mietin etukorin ostamista omalle laukulle, nyt takkarin ollessa pysyvästi varattuna.

Ensimmäiset retket hieman hirvittivät. Miten saada lapsi istuimeen, kun pyörä ei tosiaankaan pysy lapsen kanssa jalkansa varassa? Pysähtyykö pyörä miten kovista vauhdeista? Ja apua onpas reiteillä kapeita ja tiukkoja mutkia, ei kai vaan kaaduta?

Pienen harjoittelun myötä olemme ipanan kanssa harjaantuneet aika hyväksi pyörätiimiksi. Hän tietää, että otetaan pyörä ensin ulos seinää vasten ja siinä vasta hypätään kyytiin - aiemmin tästä tuli karmea huuto, kun ilmeisesti luultiin, että kyytiin ei pääsekään. Jarrut ovat toimineet, mutta en viitsi lapsi kyydissä kauheaa vauhtia kuitenkaan suhata. Yksikään mutka ei ole kaatanut, kop kop. Edelleen yritän vältellä liikennevaloja, koska liikkeelle lähteminen ei ole ihan niin sujuvaa kuin yksin ajaessa. Lisäksi niitä nappeja on mahdotonta painaa, kun mieluiten pitää molemmat kädet tangossa, ettei pyörä keikkaa paikallaan.

Cityvihreä minussa on itseensä aivan liian tyytyväinen, kun kipaisemme kauppaan pyörällä auton sijasta. Pyörä tietysti liikkuu myös juuri oman aikataulun mukaisesti, toisin kuin bussit. Parasta on kuitenkin, että muksu tykkää kyydistä kovin. Aika usein takaa kuuluu "laulua" ja välillä ilmeisesti kommentoidaan maisemia.

PK eli pieni ketutus

Me emme varmasti ole ainoita, joilla kesän rentoutta ovat hieman kiristäneet päiväkotipohdinnat.

Vain yksi on ollut pitkään selvää: minä menen töihin syyskuussa. Mitä muut sitten tekevät onkin ollut hankalampaa selvittää.

Haimme neidille päiväkotipaikkaa ja saimme sen (sitä se lakisääteisyys vissiin teettää). Tavallaan saimme kaksikin paikkaa, toisen lähipäiväkotiin ja toisen kauemmas. Lähipäiväkodissa on nimittäin se vika, että se on rakennustyömaana. Ja vieläpä rakennustyömaana, joka seisoo ja josta ilmeisesti riidellään oikeudessa asti.  Lapsi pääsee sinne sitten, kun toiminta alkaa. Ei vaan taida toiminta siellä alkaa ihan kovin pian.

Käteen jäi siis, jos ei ihan musta, niin ainakin harmaa pekka. Lasta pitäisi kuljettaa autolla, tai lisätä aamuun ja iltapäivään puoli tuntia kävelyä tarhalle (vaunupaikat ovat busseissa niin ylibuukattuja, että niiden varaan on turha laskea). Päiväkoti on myös luonnollisesti juuri vastakkaisessa suunnassa kuin kummankaan vanhemman työpaikka.

Teki vähän mieli sanoa, että pitäkää tunkkinne. Mies olisi voinut jäädä hoitovapaalle puoleksi vuodeksi. Mutta mitäs sitten sen jälkeen? Saattaisimme olla ihan samassa tilanteessa. Huonoimmassa tapauksessa se ei vielä valmis päiväkotikin olisi ehtinyt täyttyä. Alueelle nimittäin rakennetaan ja muutetaan koko ajan. Lisäksi kuvittelen, että paikoista päättävät tahot suhtautuisivat nuivemmin kakkoshakemukseen niiltä, jotka jo yhden paikan hylkäsivät.

Eli pitäisi vissiin ilmoittaa, että otamme paikan. Jostain syystä vuonna 2013, kun päiväkotipaikkaa voi hakea netissä, sen vastaanottaminen tapahtuu paperilapulla, joka vielä toimitetaan ilman palautuskuorta. Näin sivuhuomiona tykkäsin myös kovasti päätöksen ilmoituksesta, että he katsovat paperikasan tulleen perille viimeistään 7 päivää postituksen jälkeen. Postihan ei ole koskaan hukannut mitään tai toimittanut mitään myöhässä...

Kait se sitten kuuluu asiaan avata tämä ns. ruuhkavuosiosuus elämästä hieman lievää korkeammalla ketutuksella. Nyt takaisin nauttimaan kesästä ennen arjen kurjuuden alkua.

Toi matkii

Kesä ja kahluuallas - eikä niinkään tietokoneella roikkumista.

Lapsikin kasvaa ihan tuossa itsekseen: matkimalla.

Neiti osaa muun muassa "pestä" itsensä, eli ottaa vettä käteensä ammeesta tai suihkusta ja hieroa sillä itseään. Samoin aurinkorasvan levitys on jo ihan hallussa, tätä myös stimuloidaan suljetun pullon kanssa. Puhelinkäyttäytyminen on hioutunutta. Mikä tahansa esine korvalle ja sitten kävellään ympäriinsä ja pidetään älinää ja ynähdellään puhelimeen. Jos käytössä on näppäimiä (eli leluna on kaukosäädin, oma puhelin tai vanhemmilta salaa napattu puhelin), lähetetään välillä tekstiviestejä.

Uusien asioiden maistelussa esimerkki on ainakin meillä lähes pakollinen. Ainakin muutama kerta pitää katsoa, kun muut syövät, ennen kuin edes harkitaan itse maistamista.

Matkimalla oppimisessa on kuitenkin yksi puute. Siten ei ilmeisesti opita ei-tekemään jotain. Lapselle ei tule mieleen matkia vanhempien tapaa olla heittämättä syömäänsä leipää lattialle tai olla kuljettamatta kenkiä eteisestä sängylle. Vastakkaisesta esimerkistä huolimatta hän kirkuu kuin syötävä nähdessään sauvasekoittimen. Ja muutenkin on aika usein ainoa, joka tilanteissa kirkuu kuin syötävä.

Nyt taidan lähteä katsomaan oppisiko lapsi mallista loikoilemaan.

Jo antiikin aikoihin

Pieni lapsi on kuin tutkimusmatkailija. Useimmiten tutkimusmatkat päättyvät jonkin asian repimiseen - tai, jos äiti ehtii väliin, ei-sanaan. 

On muksu kuitenkin onnistunut ottamaan haltuunsa lähes kaikki klassisista alkuaineista eli elementeistä. Siitä sitten vaan selvittämään, miten maailmankaikkeus toimii!

Maa,

vesi

 ja ilma

Tulella sen sijaan ei saa leikkiä!

Koekaniini

Myin lapseni tieteelle.

Osallistumme rokotetutkimukseen.
Nyt nautin hetken kauhistuksesta, jonka tällainen ilmoitus saa aikaan. Siis emmekö pelkää narkolepsiaa, oppimisvaikeuksia, kasvaimia tai kuolemaa?!

Emme, koska tilanne ei ole ihan niin dramaattinen. Tutkimuksessa mukana oleva rokote on luvan saanut ja käytössä Suomessa. Tässä tutkitaan eri erien tasalaatuisuutta ja lapsen reaktioita rokotteeseen, erityisesti lämmönnousua.

Homma meni niin, että lääkäri tutki muksun ja siltä otettiin verikoe (tästä olin etukäteen kauhuissaan, mutta puudutelaastarin takia neiti ei suunnilleen huomannut koko operaatiota). Sitten laitettiin rokotteet ja nyt seuraillaan oirepäiväkirjaan mahdollisia oireita, kuten itkuisuutta, ruokahaluttomuutta ja uneliaisuutta. Ja sitä lämpöä. Iltarutiineihin on tullut mukaan lämmönmittaus - ja insinöörisieluinen mies saa vihdoin haaveilemansa tilaston lapsen ruumiinlämmöstä ja sen vaihtelusta. Jos ilmenee vakavampia oireita, kuten rokkoista ihottumaa, rokotetutkimuksen puolesta pääsee lääkäriin.

Täyttelemme näitä oirepäiväkirjaan. Päiväkirja on kyllä aika tylsää luettavaa. Meillä ei ole nimittäin ollut kuin pari itkuisempaa päivää - ja en olisi ensimmäisenä pistämässä sitä parkumista piikin piikkiin. Lämpökin on melkein joka ilta lähes sama. "Palkkioksi" me saimme lapselle vesirokko- ja a-hepatiitti -rokotteet. Vesirokkorokotetta käsittääkseni harkitaan rokoteohjelmaan, mutta epäilen hankkeen edistymistä tässä taloustilanteessa. Hepatiittirokotetta taas suositellaan yleisesti, jos matkustaa palttiarallaa mihinkään.

Seuraavassa vaiheessa otetaan uusi verikoe, josta katsotaan, että onhan vasta-aineita kehittynyt tarvittava määrä. Noin puolen vuoden päästä laitetaan vesirokko- ja hepatiittirokotteista vielä vahvistukset, eli projektiin pitää sitoutua noin puoleksi vuodeksi.

Mikäli tuloksissa on jotain jännää kerron sitten! (tuskin on, mutta eihän sitä tiedä)

P.S.
Tästä lienee helppo päätellä, että en todellakaan kuulu niihin vanhempiin, jotka jättävät lapsensa rokottamatta. Tiedän, että rokotteiden menestystarina perustuu pitkälti siihen, että niitä annetaan kattavasti. (Piruuttaan tekisi melkein mieli alkaa tarhauran alussa hankalaksi ja vaatia, että rokottamattomat lapset pitää eristää omaan ryhmäänsä, jotta vapaamatkustajat eivät tuo riksiään muiden kannettavaksi.)
Lisäksi olen ihan omin silmin nähnyt Intiassa polion sairastaneita lapsia. Sanotaan siitä vain, että en ikinä mitenkään antaisi itselleni anteeksi, jos olisin voinut estää lapseni sairastumisen ja en tehnyt niin jonkun hysterian takia.

Palautetta

Haluan antaa positiivista palautetta uutisille.

Erityisesti kiitokset koskevat värikästä alkutunnusta ja pallojen käyttöä. Myös koko lähetyksen ajan ruudun alareunassa rullaava tekstinauha on kiitoksen arvoinen. Onnittelut ovat paikallaan vielä onnistuneesta lähetysajasta.

Kiitos Seitsemän Uutiset!

Ei liene missään lapsiperheessä tavatonta, että iltaa kohti pikkuihminen alkaa olla aika levoton ja helposti kiukustuva. Samaan aikaan myös vanhemmat alkavat tuntea nahoissaan päivän olleen jo aika pitkä. Meille se aika on seitsemältä. Puoli kahdeksalta aletaan syödä iltapuuroa ja siitä homma meneekin nakutetulla rutiinilla petiä kohti. Tähän jää siis juuri sopivasti aikaa puolen tunnin uutislähetykselle.

Taaperomme on tosiaan aivan itse ihastunut uutisiin. Uskoisin, että punainen alkutunnus vilkkuvine palloineen on se paras juttu, mutta napero jaksaa katsoa koko lähetystä uskomattoman tarkasti. Välillä, kun näytetään pitkää klippiä alkaa vähän kyllästyttää, mutta paluu Pasilaan saa taas huomion kiinnittymään telkkariin.

Meillä seiskan uutiset tunnetaan termillä "kivat uutiset". Pikkuinenkin siis tunnistaa mistä on kyse, jos kerrotaan, että nyt alkaa kivat uutiset. Melko koomistahan se on, kun yksivuotias touhottaa kiireellä paikalle ja peruuttaa sohvan viereen saadakseen noston istumaan viereen - katsellakseen uutisia.

Harmi vaan, että jossain vaiheessa neiti taitaa alkaa tajuta liikaa itse sisällöstä. Ne ei aina olekaan niin "kivoja uutisia"...

Yötä päivää

Keksin ihan itse arvoituksen:
Aviopari harrasti kerran päivässä seksiä, toinen aamulla ja toinen iltapäivällä - miten tämä on mahdollista?
Vastaus ei (sentään) ole, että he puuhailisivat muiden ihmisten kanssa.
Kyse on erilaisista päivärytmeistä.

On selvää, että toiset ovat aamuvirkkuja ja toiset iltaihmisiä. Minä saan ehdottomasti eniten aikaan aamupäivästä. Jos jokin asia vaatii vallan ajattelua ja aivokapasiteettia, sen jättäminen iltaan tietää ylimääräistä hampaidenkiristelyä.

Mies mieluiten nukkuisi minun "aamupäiväni" ajan. Vastapainoksi hän saattaa tehokkaasti naputtaa konettaan yön pikkutunneille - ja ainakin väittää olevansa ajattelukykyinen. Ympäröivä yhteiskunta on minun rytmini kanssa paremmin yhteensopiva, joten mies on nähnyt jonkin verran aikaa, järjestääkseen asioita niin, että aamulla pitää herätä mahdollisimman harvoin.

Tämän olemme parisuhteessamme tienneet aina. Naureskelemme sille, kuinka minä nukahdan kainaloon kesken leffan ja tulen yhdeltätoista sunnuntaina kylkeen kinuamaan, että herää jo seuraksi. Yhteinen aikamme on iltapäivää.

Sitten tuli lapsi. Lapset taitavat kautta linjan olla aamunvirkkuja. Omamme on todella selvästi aamuihminen ja iloisimmillaan aamulla. Arvaatte varmaan, että minähän se olen se, joka herää lapsen kanssa (edes minä en olisi aina ihan vielä silloin nousemassa muuten). Tuntuisi oudolle ehdoin tahdoin riipiä toinen sängystä, kun en itse kuitenkaan saisi nukuttua kunnolla aamuäänien kaikuessa taustalla (miestä ei sellainen vaivaa).

Kun neiti oli vauva, sain tasausta illalla. Peittonyytti miehelle hetkutettavaksi ja äiti painui petiin. Nykyään leikki-ikäisemme menee kahdeksan jälkeen nukkumaan. Tätä en tietenkään muuttaisi, mutta pakosta tästä tulee epäsuhtaa siihen, kuka on lapsen kanssa ja kuinka paljon.

Missä vaiheessa lapsesta alkaa olla outoa, että isä nukkuu ihan eri aikaan kuin muut? Ja mitä ihmettä iltaihmiset, jotka ovat yksinhuoltajia tekevät?

kuva: edu.helsinki.fi