Kylläpä se kasvaa

Voi apua miten se kasvaa!
Ja ei, kyseessä ei ole päivittely siitä miten nopeasti äidin pikkuvauvasta on tullut äidin iso taitava taapero.
Vaan äidin masu - se on jo vaikka kuinka iso!

Katselin tässä taannoin kuvia edelliseltä raskausajalta. Silloin en ollut vielä tässä vaiheessa kertonut töissä ja sopivilla vaatevalinnoilla kumpu ei liiemmin pullottanut. Kyllähän sen katsomalla raskausvatsaksi tunnisti, mutta jos ei asiaa erikseen pohtinut, ei sitä välttämättä noteerannut.

Selailen kuvia joulukuulta 2011. Masu on nyt aika samoissa mitoissa kuin silloin ja ehkä hieman isompikin jo. Silloin synnytykseen oli palttiarallaa 4 kuukautta, nyt 5 kk ja rapiat.

Kyllähän sitä usein sanotaan, että toisen lapsen kohdalla kumpu pompsahtaa nopeammin esiin. Pelkään vain, että tarkoittaako tämä sitä, että se on loppuraskaudesta vielä hervottomampi kuin viimeksi. Tai, luoja paratkoon, että turvotustakin tulee samalla mitalla enemmän!? Viime kerta oli jo tarpeeksi kauhea.

Vaikka leikin, että jo kerran synnyttäneenä asia ei minua liiemmin mietityttäisi, en taida huijata alitajuntaani. Näin nimittäin unta, että syntyvälle lapselle annettiin painoarvioksi 14 kiloa! Vertailun vuoksi: neiti 1v 4kk painaa hieman alle 11 kiloa. Unessa minulle tosin kerrottiin, että vauvan paino alenisi, jos alentaisin verenpainettani... Tämä oli kiinnostavaa siinä  mielessä, että verenpaineeni on luontaisesti alhainen, mikä aiheuttaa, varsinkin raskaana ollessa, huimausta, että oikeasti sille linjalle tuskin pyritään.

En todellakaan pistä tänne nyt kuvaa mahastani, saatte tyytyä tähän ihanaan masukakkuun Herkkupäivä-blogista.

Äitiysvaatteisiin siirtymistä yritän pitkittää vielä hetken. Toki aika monet tavallisista vaatteistani ovat jo karsiutuneet käytöstä. Iltapäivällä, kun tulen töistä kotiin on usein pakko vaihtaa pehmeät kotihousut, kun kumpu päivän aikana turpoaa aamuisesta olotilastaan.

Vatsan asukkia laajat tilat tuskin häiritsevät. Olen jo ollut tuntevinani muutamia hentoisia moikkauksia, mutta ihan vannomaan asti en mene.

Perhe uudistuksissa

Kovin monet ovat kommentoineet ja kohkanneet lapsiperheisiin kohdistuvista uudistuksista, jotka esiteltiin osana hallituksen suunnitelmia rakenneuudistuksiksi. Monet ovat vihaisia ja tuohtuneita. Lapsilta ottaminen on halpamaista ja perheille pitää antaa valinnanvapaus.
Ja onhan se niin.

Meidän perheessä tähän on kuitenkin suhtauduttu hyvin rauhallisesti, lähes olankohautuksella. Syy piilee siinä, että nämä muutokset eivät oikeastaan muuta meidän perheemme suunnitelmia mihinkään.

Kuten on käynyt selväksi, minä palasin juuri väliaikaisesti töihin ja tyttömme aloitti päiväkodin. Kotihoidontuen kolmen vuoden raja ei siis ollut edes siinä puolivälissä, jossa uudistuksen mukaan tulisi vahtivuoron vaihto.

Kuravaateaika alkamassa päiväkodeissa (kuva Riihimäeltä)

Kun pikku kakkonen saapuu maailmaan, on alustava suunnitelmamme pitää ykkösen tarhapaikka osa-aikaisena.
En hetkeäkään usko, että neiti viihtyisi joka päivä koko päivän kotona sellaisen äidin seurassa, joka viettää tuntitolkulla aikaa sohvalla vauva tississä kiinni. Jo nyt puoli vuotta pienempänä ja ihan kokonaan omassa käytössä olevan vanhemman kanssa tuntuu tulevan välillä aika pitkäksi. Pitää päästä ulos, kaupungille, kylään, kerhoon - johonkin, missä on hiukan vilskettä ja vipinää.
Toisaalta en usko, että voisin kirkkain silmin ja hyvillä mielin viedä neidin koko pitkäksi päiväksi tarhaan, kun olen kuitenkin itse kotona. Ihan varmasti tulisi mustasukkaisuutta ja katkeruutta, joka pahimmassa tapauksessa väärin suuntautuisi pikkusisarukseen, jonka "syy" tämä olisi.

Ei ole meillä kotona tällaisia tiloja. (kuva: nuorisuomi.fi)

Hyvänä kompromissina kaikkien kannalta (näin etukäteen suunniteltuna, hah) on siis osa-aikainen hoito, mitä käsittääkseni uudistuksessa tarjotaan subjektiivisen kokopäiväoikeuden tilalle.

Kotihoidontuen suhteen meillä oli jo tällä ensimmäisellä kerralla useampia vaihtoehtoja siitä, kuka jää ja missä vaiheessa lapsen kanssa. Lopulta jatkunut imetys ja halu pitää vielä kesä vapaata kallistivat vaakakupin siihen, että minä jäin kotiin vanhempainvapaan jälkeen. Kakkosen vuorolla edessä lienee samanlaista arpomista, koska meille se ei mitenkään ole yksioikoista, että totta kai äiti jää. Keskustelussa uudistuksista minua on nimenomaan hämmentänyt sävy, jolla katsotaan, että kotona oleminen ei olisi vaihtoehto enää ollenkaan, jos siellä kotona on isä. Kyllä isäkin on perheenjäsen!

Hesarin toimittaja kannusti aikanaan isiä olemana itsekkäitä ja jäämään kotiin. (kuva: hs.fi)

Ymmärrän sen, että me olemme siinä mielessä hyvässä tilanteessa, että vanhempien palkoissa ei ole hurjia eroja. Tietyt elinkustannukset on toki aina pystyttävä kattamaan. Toisaalta mitähän tätä huutelevat perheet tekevät, jos isä jää työttömäksi - sellaistakin tiedetään näinä aikoina tapahtuvan? Varmasti myös elän kivassa omassa kuplassani, mutta minun ystäväpiirissäni väittäisin kaikkien naisten tienaavan ns. oman osuutensa.
Tasa-arvon kannalta 6+6+6 -malli olisi varmasti parempi, mutta kyllä tämäkin saattaa joitakuita herätellä siihen, että naiset eivät saa niitä lapsia ihan yksinään ja kustannukset ja hankaluudet eivät kuulu vain ja ainoastaan naisten työnantajien harteille.

Tarina tutista

"En mitenkään halua arvostella, mutta milloin te päätitte ottaa sen käyttöön?", kysyy kaveri.
 Kysyjää on pohdituttanut lapsen tutinkäyttö, eikä hän ole ainoa.

Melkein kaikki ovat kuulleet yhtä tai useampaa reittiä, että tutin imeskely ei ole kovinkaan hyvä juttu. Silti monet vauvat ovat tuttisuita. Ja siitäkös esimerkiksi kysymyksen esittänyt raskaana ollut ystävä hiukan huolestui.

Meilläkin oli tuttisuu - ja nimenomaan oli, nyt olemme jo toista viikkoa olleet täysin irti imuttimesta. Tässä tarina meidän tutteilusta:

Alussa oli sairaalan lastenosasto, jossa neiti joutui viettämään pari päivää. Vaikka ravinto kulki letkussa ja myöhemmin pullossa oli vastasyntyneellä synnynnäinen imemisen tarve. Kun pääsin ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen häntä katsomaan, sängyssä nukkui tuttisuinen nyytti. Emme siis missään vaiheessa valinneet tuttia, vaan se tuli annettuna.

Oliko tutin syönti sitten hyvä vai paha juttu? En tiedä, miten olisimme selvinneet ilman!
Kun yöllä alkoi vierestä kuulua pientä kitinää, tutti vain suuhun ja kaikki jatkoivat uniaan. Bussimatka tai kyläilemään tullut ihminen alkaa hermostuttaa ja mieletön huutokonsertti on alkamassa, tutti suuhun ja kaikki pääsivät vähemmällä. Tällaisia tilanteita oli jatkuvasti. Kun hampaita alkoi tulla neiti purki oloaan lähinnä tuttiin, purulelut eivät oikein koskaan kelvanneet.

Kuva: lastentaikamaa.fi

Tietysti tiesimme, että tutista pitää päästä eroonkin. Ensimmäisellä hammaslääkärikäynnillä annettiin haamuraja noin puolentoista vuoden kohdalle. Olimme jo kuitenkin ennen yksivuotispäivää pikkuhiljaa vähentäneet tutin käyttöä päivällä. Sitten se loppui melkein itsestään. Huomasin vain jossain vaiheessa kantaneeni "katastrofin varalta" tuttia mukanani yli kuukauden ilman tarvetta.

Päiväunille mentäessä olin tutin vielä automaattisesti antanut, kunnes eräänä päivänä neiti otti sen suustaan ja viskasi pois kärrystään. Katsoin tämän tarkoittavan sitä, että hän oli valmis päiväuniin ilman tuttia. Eikä sen puutetta myöhemminkään protestoitu.
Yöt olivatkin toinen juttu. Illalla neiti etsi ensimmäiseksi sängystä tuttinsa ja pari kertaa yössä heräsi sitä hakemaan - ja jos ei löytänyt hälytti apujoukkoja etsimään. Olimme varmoja, että tutista luopumisesta seuraa monia huonosti nukuttuja öitä.

Alku kävi taas vähän vahingossa. Mies oli unohtanut viedä tutin sänkyyn ja sitten vain sitkeästi päätti että nyt nukahdetaan sitten ilman. Ja kun se ei ollutkaan ihan mahdotonta, niin jatkoimme suoraan siitä. Yössä saattaa tulla pari herätystä, mutta on myös kertoja jolloin huoneesta kuuluu äkinää, joka sitten ihan itsestään vaimenee.

Siinä se sitten olikin! Pian lapsi ei edes muista moista koskaan imutelleensa. Meidän tapauksessa kävi siis niin onnellisesti, että tutista oli paljon apua ja siitä irrottautuminen kävi luultua helpommin.
Ei varmaan yllätä ketään, että olemme aika varmoja, että seuraava tulokaskin päätyy syömään tuttia.

Uusi arki tuli meille

Napanuora on nyt katki. Tämä on jo toinen arkipäivä, jolloin lapsi viettää hereilläoloajastaan suurimman osan ei-minun-kanssani. Aiemmin neiti ei koskaan ollut ollut työpäivän pituista aikajaksoa minusta erillään ja nyt siitä tulee arkista.

Jotenkin luulisi, että tämä olisi raastavampaa kuin on. Tähän mennessä kaikki on mennyt yllättävän helposti. Toki "tähän mennessä" on tässä vaiheessa kaksi päivää, eli raastavuudelle on vielä aikaa.

Ensimmäinen oikea tarhapäivä meni neidiltä kaikkien osapuolten mielestä hyvin. Juhlavasti molemmat vanhemmat olivat jättämässä tytärtä yhteiskunnan syliin. Ulkovaatteet norsulla merkittyyn lokeroon, käsienpesu ja sinne se jäi hoitajan syliin. Itkuhan siitä tietysti tuli, mutta jo eteisessä ihmettelimme miehen kanssa, että tuttua seiniä vavisuttavaa rääkynää ei kuultu.

Pehmeän laskun nimissä ensimmäinen päivä kesti vain kolmisen tuntia ja sitten isi meni hakemaan vallan iloisella mielellä löytyvää tyttöstä, joka oli juuri syönyt hyvällä halulla makaronilaatikkoa.
Tänä aamuna kuulostelin päiväkotia lähestyttäessä, josko alkaisi kuulua protesteja, mutta ei. Tänään illalla odotan kiinnostuneena raporttia ensimmäisten päiväkotipäiväunien onnistumisesta.

Oma töihinpaluu on sujunut myös yllättävän kivuttomasti. Olosuhteet ovat toki himppa haastavat, kun tiimi ja työtehtävät ovat muuttuneet sitten äitiyslomalle lähdön. Etukäteen olin pelännyt kauhean ikävän iskevän tai ajatusten karkaavan jatkuvasti siihen, miten mussukka nyt pärjää.

Vaan ei. Ihan olen ilolla hypännyt hommiin, jotka eivät liity kenenkään hoivaamiseen. Suorastaan hihkuen suuntaan lounaalle, jonka joku muu on tehnyt valmiiksi. Kahvitauko ilman, että joku karjuu, on juuri niin hienoa kuin etukäteen haaveilin. Onneksi on sentään lapselta tarttunut flunssa, niin ei pääse syyllistymään liian hyvästä meiningistä kodin ulkopuolella.

Kotoa maailmaan osa 1

Vähiin käy ennen kuin loppuu. Nimittäin hoitovapaa. Töihin pitäisi mennä ensi viikolla.
Mielessä on vain yksi ajatus: mitähän siitäkin tulee?

Ensimmäinen askel kohti uraäitiyttä on vauhdissa. Lapsesta koulitaan tarhatyttöä hyvää vauhtia. Itse syöminen lusikalla alkaa olla hanskassa ja pottailussakin on edistytty. Itse päiväkodilla olemme käyneet jo parin viikon ajan "harjoittelemassa".

Harjoittelulla tarkoitetaan hengailua päiväkodin tiloissa oman vanhemman kanssa. Me olemme leikkineet sisällä ja ulkona. Samalla lapsi tapaa päiväkodin hoitajia ja toisia hoidossa olevia lapsia. Hyöty tästä lienee se, että lapsi ei jää täysin vieraaseen paikkaan, kun hoitoon jää ilman vanhempaa. Toki myös hoitajilla on mahdollisuus tarkkailla lasta - minkä nyt muiden lasten hoitamiselta ehtivät.

Muuten näin pienen lapsen valmistelu muutokseen on melkoisen haastavaa. Näin pieni ei ymmärrä puhetta aiheesta, tai osaa itse kertoa omia tuntemuksiaan. Hän ei myöskään ymmärrä miksi tällaista tapahtuu - mikä on aikuisten muutosvastarinnan voittamisessa aika tärkeä elementti. Hänellä ei myöskään ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa tilanteeseen. Odotan siis melko huudontäytteisiä ja vaikeita viikkoja.

Toistaiseksi, siis vanhemman kanssa, lapsi viihtyy tarhassa kuitenkin ihan hyvin. On kivoja leluja, seuraa ja iso piha. Hankalaa on selvästi odottaa, sitä joutuu pakostakin joka välissä tekemään, kun on ryhmän toiminnasta kysymys. Toinen ongelma on ymmärtää, että kädestään laskema lelu on vapaata riistaa. Neiti loukkaantui eräälle toiselle tytölle tällaisessa tilanteessa niin verisesti, että vähän epäilen leppyykö enää ikinä.

Selväksi on myös tullut, että meidän neitimme on kirkkaasti ryhmänsä äänekkäin tenava. Hyvällä ja huonolla tuulella hän ilmaisee itseään kyllä niin kuuluvasti, että ei varmasti jää huomaamattomaksi. Tämän otan positiivisena, vaikka neidin omahoitaja taitaa olla hieman kauhuissaan siitä, mitä vielä tuleman pitää.

Oma siirtyminen kohti työelämää alkoi mukavissa merkeissä: kävin kampaajalla. Mitä sitä ihminen muutakaan identiteettiongelmien vaivatessa?

Toisella kertaa

Usein kerrotaan, että saman naisen eri raskaudet voivat olla hyvin erilaisia keskenään.

Kieltämättä kokemus on tähän mennessä ollut himpan erilainen. Ei siksi, että oma olo olisi kauheasti erilainen. Ensimmäisellä kerralla en juuri saanut raskausoireita (mitä nyt toki loppuraskaudesta turposin planeetan kokoiseksi), pahoinvointia, nivelkipuja ja mitä niitä nyt ihmisillä on. Tällä toisellakaan kertaa ei - kop kop - ole ollut kovasti raportoitavaa.

Siunauksen lisäksi tämä aiheutti hieman päänvaivaa. Kun mitään oireita ei ole, ei ihan äkkiä tule keksineeksi olevansa raskaana. Kuukautiset toki jäivät pois, mutta kun odottelin niitä kesäkuun loppupuolella, mies oli "aika varma", että ne olivat jo alkukuusta. Kotielämän keskellä kun ei usein edes tiedä mikä viikonpäivä on, totesin, että olin vain varmaan sitten unohtanut asian. Ei ne menkat nyt kovin maata mullistava tapahtuma ole.
Heinäkuussakaan ei kuitenkaan ilmaantunut verta, joten päätin pissiä tikkuun. Yllätys oli sitten, sanotaanko keskisuuri, kun kaksi viivaa ilmestyivät välittömästi.

Neuvolassa minulle sattui onneksi neidin odotusajoilta tuttu hoitaja, joten ei hävettänyt niin paljon kertoa, ettei minulla ole hajuakaan milloin ne edelliset kuukautiset oikeasti olivat. Kokeilimme kuunnella sydänääniä ja kun ne melko pian löytyivät, päätettiin varata ensimmäin ultra mahdollisimman pian.

Ultrassa todettiin, että terve ihmisen alku siellä polskii ja juuri sopivassa välissä osuimme häntä tutkimaan. Olinkin siis oikeastaan jo melkein ensimmäisen raskauskolmanneksen lopussa! Vertailussa ensimmäiseen kertaan tuntui siis aika pikakelauksella, kun viimeksi odottelimme mielestämme todella kauan ennen kuin tämä ns. turvaraja oli ylitetty ja asiasta uskalsi alkaa puhua ääneen ihmisille.

Muuten sitä on tavallaan rauhallisempi. Tietää mitä suurin piirtein on tulossa. Enemmän mietityttää, millainen sirkus elämästä kahden pikkuisen kanssa kehkeytyy, kuin sitä miten ihmeessä sitä muka jonkun synnyttää.

Eloa on

Hiljaiseloa on jatkunut melkein kuukauden päivät.

Syynä siihen on muun muassa ihan tavallinen lapsiperhe-elämä ja edelleen jatkuva kesä. Isompi syy on se, että kuukaudessa on tullut hiukan sulateltavaa.

Pian niitä on nimittäin kaksi. Lapsia.

Tyylillemme uskollisina emme tietenkään suunnitelleet tätä toistakaan tulokasta. Hän vain tahtoo maailmaan juuri tässä välissä. Tarkemmin sanottuna helmikuussa. Ehtii sulatella vielä hiukan lisää.

Ovatkohan ne saman näköisiä? Näistä kuvista on vielä aika vaikea sanoa...

Neiti ekassa ultrakuvassa

Nykyinen vatsa-asukki ekassa ultrassa