Tukka takana

Neidillä on aina ollut paljon tukkaa. Yhdessä vaiheessa se vaihtoi väriä tummasta vaaleaan. Vauvana pään hankaus aiheutti pari kaljuhkoa kohtaa, mutta nekin kasvoivat pian umpeen.

Kesälettihän on kiva olla huoleton. Tytöllä saa olla pitkä tukka, onneksi, mutta jatkuvasti silmillä (ja silmissä) oleva otsis on aika hankala. Tai siis ei kai se mikään otsis ole, vaan tukkaa, joka isältä perityn pyörteen takia menee aina juuri tiettyyn suuntaan riippumatta kampaamisista. Joka tapauksessa tukkaa oli aina silmillä.

Äidin, joka ei osaa leikata hiuksia, luulisi ennakoivan. Ottavan selvää mikä olisi hyvä kampaamo pienelle lapselle, mitä se maksaisi ja ennen kaikkea milloin saa ajan. Minun lähestymiseni oli ennemminkin lykätä asiaa liian pitkään.

Niinpä sitten eräänä aamuna oli pakko ottaa sakset kauniiseen käteen ihan itse. Eikä tietenkään mitkään oikeat hiussakset, vaan oranssit Fiskarsit mallia isot. Kannettiin syöttötuoli kylppäriin ja äiti kampaili tukkaa asentoon. Luonnollisesti heti, kun leikattava osio oli sormien välissä ja pituus suurin piirtein selvillä, neiti käänsi päätään. Pelkäsin hiusten sijaan leikkaavani silmäripsiä.

Lopputuloksesta ei tosiaan ole kuvia, mutta nyt neidillä on sitten vissiin virallinen otsis. Sanoisin, että never again, mutta olen aika varma, että jossain vaiheessa se tukka kasvaa taas...

Kai pitää ruveta katsomaan näitä.

Oma tupa

Virginia Woolf sen jo aikoinaan sanoi: naisella on oltava omaa rahaa ja oma huone.
Pikku naisemme on yksivuotias, joten omaa rahaa hänellä ei ole, mutta huoneasia alkaa olla kunnossa.

Raivasimme työhuoneesta lastenhuoneen. (Tai no imperfekti on tuossa ehka hieman liioittelua, sillä raivausta on suoritettuna ehkä noin 3/4 ja vielä siis hiukan edessä.) Miehen tietokone muutti olohuoneeseen, josta heivattiin yksi aika ruma kaappi - ja ihme kyllä sen sisältö saatiin mahdutettua muihin säilytyskalusteisiin. Näitä just naftien asuntojen hauskuuksiahan on tällainen tetris. Mikään huonekalu ei voi siirtyä, jos muutama muukin ei samalla hypi paikasta toiseen. Omalle läppärille pohdimme vielä koloa ja sitten olisi printteriä, toista näyttöä, työpöytää ja muuta kivaa.

Joka tapauksessa muksun huoneeseen on saatu aseteltua pinnasänky, lukunurkkaus nojatuoleineen, hylly ja lelulaatikoita sekä keinumoottoripyörä, jolla ei ennen oikein mahtunut keinumaan missään. Jonkinlaista mattoa harkitaan ja seinille tarvitaan jotain kivaa. Verhot menevät vaihtoon heti, kun mies pääsee yli inhostaan verhojen asentamista kohtaan.

Neiti tietysti lähtökohtaisesti vastustaa kaikkia muutoksia kotona. Parin viikon aikana muutokseen on kuitenkin ehditty sopeutua. Huoneessa leikitään ja nyt jo jäädään nukkumaankin ainakin semi-suosiolla. Alku oli hankalampaa aiemmin yksin hienosti nukahtaneen tenavan karjuessa raivosta, kun nukuttaja yrittää poistua huoneesta.

Apuun tuli supernanny. Ei tietty oikeasti, vaan muistin joskus nähneeni jakson, jossa yksivuotiasta totutettiin jäämään yksin istumalla huoneessa selkä lapseen päin tekemättä mitään. Näin sitten tehtiin - ja se toimi! Lapsi ilmeisesti totesi, että hätää ei ole, mutta mitään viihdettäkään ei ole luvassa, joten voi ihan hyvin sitten vaikka nukkua. Pikkuhiljaa istumakohtaa hivutettiin kauemmas, sitten jo seistiin ovensuussa. Nyt neiti tyytyy siihen, että ovi jätetään auki nukahtamisen ajaksi. Hipsimme sitten hetken päästä laittamaan sitä kiinni.

Kyllä siitä vielä iso tyttö kasvaa.

Minä poljen

Ja, toisin kuin laulussa, minä myös ohjaan.

Meillä on tänä keväänä ja kesänä päästy pyöräilyn makuun, kun neiti sai yksivuotislahjaksi istuimen.
(Kiinnostuneille tiedoksi: meillä on Hamaxin Sleepy. Oikein hyvin on pelittänyt ja on siinä unetkin otettu.)

Samassa lahjassa tuli pienelle kypärä. Muuta varustelua emme uusineet/hankkineet. Enpä arvannut, kun sain polkupyörän mennessäni 13-vuotiaana yläasteelle, että samalla menopelillä kuskailisin lastani yli kolmikymppisenä! Vähän kyllä mietin etukorin ostamista omalle laukulle, nyt takkarin ollessa pysyvästi varattuna.

Ensimmäiset retket hieman hirvittivät. Miten saada lapsi istuimeen, kun pyörä ei tosiaankaan pysy lapsen kanssa jalkansa varassa? Pysähtyykö pyörä miten kovista vauhdeista? Ja apua onpas reiteillä kapeita ja tiukkoja mutkia, ei kai vaan kaaduta?

Pienen harjoittelun myötä olemme ipanan kanssa harjaantuneet aika hyväksi pyörätiimiksi. Hän tietää, että otetaan pyörä ensin ulos seinää vasten ja siinä vasta hypätään kyytiin - aiemmin tästä tuli karmea huuto, kun ilmeisesti luultiin, että kyytiin ei pääsekään. Jarrut ovat toimineet, mutta en viitsi lapsi kyydissä kauheaa vauhtia kuitenkaan suhata. Yksikään mutka ei ole kaatanut, kop kop. Edelleen yritän vältellä liikennevaloja, koska liikkeelle lähteminen ei ole ihan niin sujuvaa kuin yksin ajaessa. Lisäksi niitä nappeja on mahdotonta painaa, kun mieluiten pitää molemmat kädet tangossa, ettei pyörä keikkaa paikallaan.

Cityvihreä minussa on itseensä aivan liian tyytyväinen, kun kipaisemme kauppaan pyörällä auton sijasta. Pyörä tietysti liikkuu myös juuri oman aikataulun mukaisesti, toisin kuin bussit. Parasta on kuitenkin, että muksu tykkää kyydistä kovin. Aika usein takaa kuuluu "laulua" ja välillä ilmeisesti kommentoidaan maisemia.

PK eli pieni ketutus

Me emme varmasti ole ainoita, joilla kesän rentoutta ovat hieman kiristäneet päiväkotipohdinnat.

Vain yksi on ollut pitkään selvää: minä menen töihin syyskuussa. Mitä muut sitten tekevät onkin ollut hankalampaa selvittää.

Haimme neidille päiväkotipaikkaa ja saimme sen (sitä se lakisääteisyys vissiin teettää). Tavallaan saimme kaksikin paikkaa, toisen lähipäiväkotiin ja toisen kauemmas. Lähipäiväkodissa on nimittäin se vika, että se on rakennustyömaana. Ja vieläpä rakennustyömaana, joka seisoo ja josta ilmeisesti riidellään oikeudessa asti.  Lapsi pääsee sinne sitten, kun toiminta alkaa. Ei vaan taida toiminta siellä alkaa ihan kovin pian.

Käteen jäi siis, jos ei ihan musta, niin ainakin harmaa pekka. Lasta pitäisi kuljettaa autolla, tai lisätä aamuun ja iltapäivään puoli tuntia kävelyä tarhalle (vaunupaikat ovat busseissa niin ylibuukattuja, että niiden varaan on turha laskea). Päiväkoti on myös luonnollisesti juuri vastakkaisessa suunnassa kuin kummankaan vanhemman työpaikka.

Teki vähän mieli sanoa, että pitäkää tunkkinne. Mies olisi voinut jäädä hoitovapaalle puoleksi vuodeksi. Mutta mitäs sitten sen jälkeen? Saattaisimme olla ihan samassa tilanteessa. Huonoimmassa tapauksessa se ei vielä valmis päiväkotikin olisi ehtinyt täyttyä. Alueelle nimittäin rakennetaan ja muutetaan koko ajan. Lisäksi kuvittelen, että paikoista päättävät tahot suhtautuisivat nuivemmin kakkoshakemukseen niiltä, jotka jo yhden paikan hylkäsivät.

Eli pitäisi vissiin ilmoittaa, että otamme paikan. Jostain syystä vuonna 2013, kun päiväkotipaikkaa voi hakea netissä, sen vastaanottaminen tapahtuu paperilapulla, joka vielä toimitetaan ilman palautuskuorta. Näin sivuhuomiona tykkäsin myös kovasti päätöksen ilmoituksesta, että he katsovat paperikasan tulleen perille viimeistään 7 päivää postituksen jälkeen. Postihan ei ole koskaan hukannut mitään tai toimittanut mitään myöhässä...

Kait se sitten kuuluu asiaan avata tämä ns. ruuhkavuosiosuus elämästä hieman lievää korkeammalla ketutuksella. Nyt takaisin nauttimaan kesästä ennen arjen kurjuuden alkua.

Toi matkii

Kesä ja kahluuallas - eikä niinkään tietokoneella roikkumista.

Lapsikin kasvaa ihan tuossa itsekseen: matkimalla.

Neiti osaa muun muassa "pestä" itsensä, eli ottaa vettä käteensä ammeesta tai suihkusta ja hieroa sillä itseään. Samoin aurinkorasvan levitys on jo ihan hallussa, tätä myös stimuloidaan suljetun pullon kanssa. Puhelinkäyttäytyminen on hioutunutta. Mikä tahansa esine korvalle ja sitten kävellään ympäriinsä ja pidetään älinää ja ynähdellään puhelimeen. Jos käytössä on näppäimiä (eli leluna on kaukosäädin, oma puhelin tai vanhemmilta salaa napattu puhelin), lähetetään välillä tekstiviestejä.

Uusien asioiden maistelussa esimerkki on ainakin meillä lähes pakollinen. Ainakin muutama kerta pitää katsoa, kun muut syövät, ennen kuin edes harkitaan itse maistamista.

Matkimalla oppimisessa on kuitenkin yksi puute. Siten ei ilmeisesti opita ei-tekemään jotain. Lapselle ei tule mieleen matkia vanhempien tapaa olla heittämättä syömäänsä leipää lattialle tai olla kuljettamatta kenkiä eteisestä sängylle. Vastakkaisesta esimerkistä huolimatta hän kirkuu kuin syötävä nähdessään sauvasekoittimen. Ja muutenkin on aika usein ainoa, joka tilanteissa kirkuu kuin syötävä.

Nyt taidan lähteä katsomaan oppisiko lapsi mallista loikoilemaan.

Jo antiikin aikoihin

Pieni lapsi on kuin tutkimusmatkailija. Useimmiten tutkimusmatkat päättyvät jonkin asian repimiseen - tai, jos äiti ehtii väliin, ei-sanaan. 

On muksu kuitenkin onnistunut ottamaan haltuunsa lähes kaikki klassisista alkuaineista eli elementeistä. Siitä sitten vaan selvittämään, miten maailmankaikkeus toimii!

Maa,

vesi

 ja ilma

Tulella sen sijaan ei saa leikkiä!

Koekaniini

Myin lapseni tieteelle.

Osallistumme rokotetutkimukseen.
Nyt nautin hetken kauhistuksesta, jonka tällainen ilmoitus saa aikaan. Siis emmekö pelkää narkolepsiaa, oppimisvaikeuksia, kasvaimia tai kuolemaa?!

Emme, koska tilanne ei ole ihan niin dramaattinen. Tutkimuksessa mukana oleva rokote on luvan saanut ja käytössä Suomessa. Tässä tutkitaan eri erien tasalaatuisuutta ja lapsen reaktioita rokotteeseen, erityisesti lämmönnousua.

Homma meni niin, että lääkäri tutki muksun ja siltä otettiin verikoe (tästä olin etukäteen kauhuissaan, mutta puudutelaastarin takia neiti ei suunnilleen huomannut koko operaatiota). Sitten laitettiin rokotteet ja nyt seuraillaan oirepäiväkirjaan mahdollisia oireita, kuten itkuisuutta, ruokahaluttomuutta ja uneliaisuutta. Ja sitä lämpöä. Iltarutiineihin on tullut mukaan lämmönmittaus - ja insinöörisieluinen mies saa vihdoin haaveilemansa tilaston lapsen ruumiinlämmöstä ja sen vaihtelusta. Jos ilmenee vakavampia oireita, kuten rokkoista ihottumaa, rokotetutkimuksen puolesta pääsee lääkäriin.

Täyttelemme näitä oirepäiväkirjaan. Päiväkirja on kyllä aika tylsää luettavaa. Meillä ei ole nimittäin ollut kuin pari itkuisempaa päivää - ja en olisi ensimmäisenä pistämässä sitä parkumista piikin piikkiin. Lämpökin on melkein joka ilta lähes sama. "Palkkioksi" me saimme lapselle vesirokko- ja a-hepatiitti -rokotteet. Vesirokkorokotetta käsittääkseni harkitaan rokoteohjelmaan, mutta epäilen hankkeen edistymistä tässä taloustilanteessa. Hepatiittirokotetta taas suositellaan yleisesti, jos matkustaa palttiarallaa mihinkään.

Seuraavassa vaiheessa otetaan uusi verikoe, josta katsotaan, että onhan vasta-aineita kehittynyt tarvittava määrä. Noin puolen vuoden päästä laitetaan vesirokko- ja hepatiittirokotteista vielä vahvistukset, eli projektiin pitää sitoutua noin puoleksi vuodeksi.

Mikäli tuloksissa on jotain jännää kerron sitten! (tuskin on, mutta eihän sitä tiedä)

P.S.
Tästä lienee helppo päätellä, että en todellakaan kuulu niihin vanhempiin, jotka jättävät lapsensa rokottamatta. Tiedän, että rokotteiden menestystarina perustuu pitkälti siihen, että niitä annetaan kattavasti. (Piruuttaan tekisi melkein mieli alkaa tarhauran alussa hankalaksi ja vaatia, että rokottamattomat lapset pitää eristää omaan ryhmäänsä, jotta vapaamatkustajat eivät tuo riksiään muiden kannettavaksi.)
Lisäksi olen ihan omin silmin nähnyt Intiassa polion sairastaneita lapsia. Sanotaan siitä vain, että en ikinä mitenkään antaisi itselleni anteeksi, jos olisin voinut estää lapseni sairastumisen ja en tehnyt niin jonkun hysterian takia.