Miten valmiiksi voi tulla?

Identiteettikriisi alkaa syntymästä ja loppuu kuolemaan.

Siitä onkin jo hetki aikaa, kun viimeksi pyörittelin täällä mitä minusta/meistä/tästä kaikesta tulee -kysymyksiä. Ei siis pitäisi yllättyä, että teema nostaa taas päätään. Sanotaan, että on todella hyvä, että raskaus kestää 9 kuukautta. Se antaa tuleville vanhemmille aikaa totutella ajatukseen ja valmistautua vanhemmuuteen. Varmasti näin, mutta mikä on oikeanlaista tai riittävää valmistautumista?

Yhtenä osa-alueena on tietysti materiaalisten tarpeiden ennakointi. Vaikka on mahdoton tietää etukäteen mitä tavaroita lopulta tarvitsee, on tämä aika helppo rasti. Olen aika varma, että lapsi selviäisi hengissä sillä arsenaalilla, joka meillä on jo tässä vaiheessa – vaikka ostoslistalla onkin vielä yhtä ja toista. Kaupat oletettavasti jatkavat toimintaansa myös minun synnytykseni jälkeen, joten maailma ei kaadu, vaikka jotain puuttuisi. Samoin on aika yhdentekevää lapsen kannalta onko meille päätynyt varalta odottamaan jotain, jolle ei lopulta olekaan käyttöä.

Mutta se varsinainen vanhemmuus, miten siihen valmistaudutaan järkevästi? Siinäkin on (ainakin) kaksi osa-aluetta: lapsen varsinainen hoitaminen ja oma oleminen vanhempana. Käytännön hoitotyössä täytyy varmaan olla iloinen siitä, että ei aloita ihan nollasta, kuten jotkut väittävät tekevänsä. Siis on pitänyt useampia vauvoja sylissä, vaihtelevin tuloksin rauhoittanut itkua ja muistanut tukea niskaa. Mutta aika paljon on kokeilematta. Luottaako siihen, että kyllä ne sairaalassa auttavat alkuun ja että vauva ei saa traumoja vaikka vaipanvaihto olisi alussa haparoivaa? Vai tulisiko tässä vaiheessa kuivaharjoitella kylvettämistä ja kuunnella cd:ltä erilaisia itkuja?

Vielä isompi juttu on tietysti se, millainen shokki äitiys lopulta on. Muiden kokemukset vaihtelevat siitä, että kokee olevansa ihan sama tyyppi, jolla nyt vaan sattuu olemaan lapsia, siihen, että koko pakka tuntuu menevän uusiksi. Onko se etu vai haitta, että on ehtinyt viettää enemmän tai vähemmän itsenäistä aikuiselämää 10 vuotta, ennen kuin kuvioon tulee vauva? Tällaiset ovat itselleni suurimpia kysymyksiä, joihin haluaisin valmistautua edes jotenkin. Niinpä olen sitten lukenut kirjoja, joilla on nimiä kuten ”Uuden äidin selviämisopas”. Paha vaan, että selviämisneuvot ovat tasoa ”syö terveellisesti ja harrasta liikuntaa”.  Kiitos vaan, oli ihan uutta tietoa… Sivussa mainitaan, että varmasti väsyttää ja parisuhteelle on tulossa vaikeat ajat. 

No ei kai sitä odotakaan, että joku kirja voisi tehdä minusta valmiin olemaan äiti. Toisaalta olettaisin, että jos ei nyt ihan jokainen vanhempi, niin ainakin melkein joutuu painimana ensimmäisen lapsen saadessaan jonkintasoisten identiteettikysymysten kanssa.  Joten voisi kai alan kirjallisuudessa, neuvolassa, perhevalmennuksissa tai jossain tarjota edes naistenlehtien keittiöpsykologian tasoisia työkaluja asian pohtimiseen ja työstämiseen. Voisin hukuttautua hetkeksi valheelliseen turvallisuuden tunteeseen, kun olisin tehnyt voitavani valmistautuakseni tulevaan.

Tippaleipä tai hybridi

Naiset ovat miehiä viisaampia, koska he tietävät vähemmän ja ymmärtävät enemmän. (James Stephens)

Iloista naistenpäivää! Yhtään vähättelemättä miesten hienoutta, naiset ovat kyllä aika mahtavia. (miksi muuten usein tuntuu, että jos sanoo asian a olevan hieno, löytyy joku tulkitsemaan lausunto niin, että ajattelisi asian b olevan vähemmän hieno?)  Juuri nyt oma naiseus on tavallaan korostetussa tilassa ja välillä ei voi kuin ihmetellä, että ihan oikeasti tämä kroppa pystyy tekemään kahdesta sukusolusta lapsen, joka nyt potkiskelee mahassa.

Naisista ja miehistä on loputtomasti stereotypioita, joista suureen osaan voi suhtautua kuin horoskooppeihin - aina sieltä jokin sopii itseen, kun oikeasta kulmasta katsoo. Työpaikallani oli naistenpäivän ohjelmana aivotutkimukseen erikoistunut psykologi puhumassa miesten ja naisten aivojen eroista. Varsin herkullinen aihe. Ja siinä mielessä tietysti hankala, että yksilöiden väliset erot ovat paljon merkittävämmät kuin sukupuolten väliset erot. Aivot kehittyvät ja muokkautuvat hämmästyttävän joustavasti, joten vaikka jo ihan kohdusta asti tyttöjen ja poikien aivot ovat erilaiset rakenteiltaan ja joiltain ominaisuuksiltaan, voivat ympäristö ja omat suuntautumiset kehittää aivoista ns. toisen sukupuolen aivot.

Laajoissa joukoissa katsottuna naisten aivoissa korostuvat kielelliset, sosiaaliset ja emotionaaliset taidot sekä taito käsitellä eri ärsykkeitä laajoilla alueilla aivoissa sekä tunnettu esimerkki nopeasta vaihtelusta eri tehtävien välillä. Miehillä korostuvat avaruudellinen hahmottaminen, matemaattiset kyvyt ja suunnistaminen. Stressireaktiot ovat erilaisia: miehet valitsevat taistelemisen ja pakenemisen välillä, kun taas naisten reaktio on hakeutua ”laumaan”. Kiinnostavaa on se, että miesten ja naisten keskimääräisissä älykkyysosamäärissä ei ole eroja, mutta siinä mikä osa aivoista ”tuottaa” tuon älykkyyden on. Miehillä kyse on vahvemmin hermosoluista, naisilla puolestaan niiden välisistä yhteyksistä.

Tästä kaikesta ei pitäisi saada aikaan nokittelua siitä, keillä on paremmat aivot. Evoluution ja lajin voittokulun kannalta merkittävää on ollut nimenomaan erojen mahdollistama synergia – ja on edelleen. Tämä sai minut miettimään omaa parinvalintaa. Minusta tuntuu, että aivoni ovat tyypilliset naisen aivot. Samoin minusta tuntuu, että miehessäni korostuvat tyypilliset miehen aivojen piirteet. Toisaalta tunnen pariskuntia, joissa roolit ovat ihan päinvastoin, sekä sellaisia joissa niin selkeitä eroja ei ole. Valitsemmeko siis kumppanimme osittain myös aivosynergian kannalta?

Kaikki putkiaivot elikkäs polttomoottorit olkaa tänään iloisia, jos vierellänne on tippaleipäaivo elikkäs hybridimoottori (puhujan kuvauksia) – olitte sitten naisia tai miehiä!

Tapojen orjat

Siitä huolimatta, että eläminen on niin kallista, se on edelleen hyvin suosittua.

Hiukan jo edellisessä postauksessa esiin nousseita rutiineja liipaten luin mielenkiintoisen artikkelin New York Timesista. Pitkähkössä jutussa käsitellään sekä erilaisten yritysten meistä keräämää dataa että ihmisiä hyvin herkästi rutinoituvina olentoina.

Meilläkin on ässää, plussaa ja muuta etukorttia sen verran, että yksi jos toinenkin yritys varmasti tietää ja halutessaan voi päätellä meistä kaikenmoista. Artikkelin kuvauksen mukaan kyse ei ole varsinaisesta ”rakettitieteestä”. Hirveästä määrästä asiakasdataa seulottiin esiin esimerkiksi tietyn ikäiset naiset, jotka ovat alkaneet ostaa entistä enemmän hajustamatonta rasvaa ja vitamiineja.  En ole itse jaksanut ottaa tällaisesta tiedonkeräämisestä ihan kauheasti päänsärkyä, en tiedä ehkä pitäisi olla kriittisempi. Olisi oikeastaan kiinnostavaa tietää, miltä näytämme lähikaupan profiilissa. Ainakaan vielä ei kuitenkaan ole ilmaantunut merkkejä siitä, että markkinoijat tietäisivät elämäntilanteestamme.

Tapojen orjia olemme ihan varmasti, varsinkin mitä tulee arkisten ostosten tekemiseen, mitä jutussa myös käsiteltiin. Jutun mukaan kuitenkin elämässä tapahtuvat isommat muutokset ovat omiaan muuttamaan pinttyneitä rutiineja (eipä tämäkään nyt ole mikään hillitön yllätys) ja erityisen alttiita ostoskäyttäytymisen muutokselle ovat nimenomaan lasta odottavat. Tulevat vanhemmat nähdäänkin markkinoijien kultakaivoksina.

Se on helppo uskoa. Kun arki muuttuu, saattaa myös kaupassakäyntirutiini muuttua mukana. Ensimmäistään odottaville vanhemmilla ei tietenkään ole vielä rutiineja siitä, mistä ostetaan vauva-arjen kulutustavarat.
Heillä ei myöskään ole käytännön kokemusta siitä, mitä he vauvan kanssa todella tarvitsevat ja yhtä ja toista ostellaan vähän varmuuden vuoksi.  Itsestäni huomaan, että homma menee melkein niin, että mitä enemmän olen erilaisia välineitä haalinut sitä enemmän keksin ja ”löydän” seuraavia asioita, jotka voisivat olla näppäriä. Rutiinien suhteen saa nähdä käykö meilläkin niin, että hypermarket, jota olemme käyttäneet vain ruokakauppana, alkaa yllättäen olla varteenotettava ostospaikka monenlaiselle muullekin tavaralle ihan kätevyytensä vuoksi.  Saisihan siitä ainakin niitä pojoja.

Likaista peliä

Tavat ovat huomaamattomia työnjohtajia.

Meillä siivottiin. Samaan syssyyn meillä myös väiteltiin siivoamisesta, siis nimenomaan samaan aikaan kun siivosimme. Hommat oli jaettu ja kumpikin toimi rutiinien mukaan, joten kyse ei ollut perusväännöstä siitä kuka tekee ja mitä. Ehei, meillä lähdettiin siitä, että toteutetaanko tässä nyt yhteiskunnan asettamia normeja sokeasti, että oltaisiin ns. hyviä ja kunnollisia ihmisiä. Siihen vastaväitettiin, että silloin meillä varmaankin olisi nimetty tasaisin väliajoin toistuva siivouspäivä, mehän siivoamme kun on likaista ja ehditään siivota.

Tähän suhtauduttiin epäillen siinä mielessä, että kuulemma siivoaminen tapahtuu kuitenkin säännöllisin väliajoin. Näkyvää pölyä ja muuta likaa ei kuitenkaan voinut argumentoida pois – se selvästi oli siinä oikeuttamassa siivoustoimintaa.  Äh, toi nyt on tollaista pientä, ihan hyvin säilyy ihmiset hengissä likaisemmissakin oloissa. Ai että lika, edes näkyvä sellainen, ei häiritsisi sua? Ei todellakaan. No miksi sä sitten laitat aika säännöllisesti vaatteita pyykkiin, eihän niissä ole monesti ollenkaan näkyviä tahroja? Toi nyt on ihan eri asia hei!

Jätettiin sitten lika ja strategiaksi vaihtui liiallisen siivoamisen syyttäminen siitä, että nykyään on niin paljon allergioita. No meillä ei kyllä ole kummallakaan ja kaikenmaailman siivousmyrkyistä on pyritty luopumaan tai vaihdettu mahdollisimman mietoihin. No, mutta kai edes ymmärrät, että tämän siivoamisen jälkeenkin tänne jää bakteereja. No joo tietysti, mutta kuka tässä bakteereja pelkää, kyllä enemmän kiinnostaa, ettei vessanpönttö ala haista, se laskisi asumismukavuutta.

Ja niin edespäin. Lopputulosta ei tietenkään syntynyt – paitsi siis siitä varsinaisesta siivoamisesta. Oletettavasti siivoaminen on niin rasittavaa puuhaa, että sitä ärsytystä pitää purkaa vaikka päättömään väittelyyn.

Ihmisillä on kuulemma kulttuurisidonnaisia käsityksiä liasta ja puhtaudesta. Monet parisuhteessa tai muuten toisten ihmisten kanssa asuneista ovat kuitenkin huomanneet, että mikäli sellaisia on, niissä on kyllä aika paljon liikkumavaraa. Yhden minimitaso on toisen neuroottinen siivoushulluus. Jännää tästä tulee, kun pieni tulokkaamme lisätään yhtälöön. Sotku lisääntyy, mutta aika ja vapaat kädet siivoamiseen vähentyvät.  Niitä keskusteluja odotellessa…

UUSI VAUVA ®

On vaikea tehdä mitään idioottivarmaksi, koska idiootit ovat niin nerokkaita.

Viikonloppuna vietettiin miehen aka tulevan isin synttäreitä. Vaikka en missään nimessä halunnut, että kaikki synttärimuistaminen olisi vauva-aiheista – pidetään nyt toistaiseksi yllä illuusiota, että jatkamme olemassaoloa myös omina persooninamme isi- ja äiti-roolien ohella – oli pakettiin kääräisty myös vauvan ”huolto-opas”.
Pieni kirjanen on kirjoitettu samaan muotoon kuin käyttöoppaat tai auton huoltomanuaalit. Stereotyyppisesti just hyvä miehille siis.

Kirja lähtee UUDEN VAUVAN ® (joka kirjoitetaan kautta kirjan isoilla kirjaimilla ja registered trademark -tunnuksella) poistamisesta pakkauksesta mieluiten osaavan mekaanikon avustamana. Alkuperäispakkaus suositeltiin säilyttämään (kiitos vain). Lisäksi mm. kerrottiin, että UUSI VAUVANNE ® on puhdas luonnontuote eikä se sisällä keinotekoisia lisäaineita kuten säilöntäaineita tai makeutusaineita.

Alivaltiosihteeristä ja teekkarihuumorista pitävään mieheen kirjanen upposi useampien hekottelujen kera. Vielä on hyvä naureskella rahan- ja ajansäästöominaisuuksille, jotka estävät turhat baari-illat, matkustelun ja kulttuuririennot. Nähtäväksi jää tuleeko oikeasti joskus viimeisessä paniikissa käytyä läpi kirjan vianmääritystaulukkoa etsiessä syytä itkuun…

Hurmuri

Jos lapset kehittyisivät varhaisten merkkien mukaisesti, meillä olisi vain neroja.
(Johann Wolfgang von Goethe)

Hienoja uutisia: vauva on täydellinen! Tai hittolainen, ei kai se nyt mikään uutinen ole, onhan sitä tässä aavisteltu. Aamulla oli neuvola ja oli kuulkaas kivaa jutella tästä omasta raskaudesta ja omasta vauvasta neuvolan tädin kanssa (erityisesti verrattuna siihen keskiverroista luennoineeseen lääkäriin).

Pieni tuntuisi kasvavan just eikä melkein omalla käyrällään. Hän on hyvin liikkuvainen ja aktiivinen. Suurena eleenä hän antoi myös neuvolan tädille näytteen potkutaidostaan, vaikka yleensä ei vieraista äänistä paljoa perusta, vaan odottelee niiden loppumista ennen jumppahetkeä.

Ihan niin kuin äiti oli aavistellut, pää on kääntynyt alaspäin, mutta vielä ollaan ”vapaassa kellunnassa” – ihan niin kuin nyt on hyvä ollakin. Pieni taisi kirjaimellisesti sydämistyä verrattain kovakouraisesta pään tunnustelusta niin, että pulssi nousi 180:een. Rauhoittuakin hän kuitenkin osaa, sillä pulssi laski nopeasti siitä normaalitasolle, niin että päästiin seuraamaan kuinka pulssi hienosti reagoi potkuihin ja muihin liikkeisiin.

Lähtiessä käynniltä olin suoraan sanottuna ylpeä pienestä vatsavauvastani. Ihan hassu tunne! Järjellä ymmärtää, ettei ole kovin ainutlaatuista, että vauva kasvaa ja liikkuu ja että sydän lyö.  Mutta että toinen ei ole edes syntynyt ja on jo nyt noin ihastuttava! Aion olla tästä ällöttävän onnellinen koko päivän.

Varmuuden välttämiseksi

Minäkö päättämätön? Enpä olisi siitä ihan varma...

Sitä haluaa ajatella tekevänsä päätöksiä rationaalisesti. Hakee tietoa ja etsii perusteita. Taustalla voi olla joitain periaatteita, jotka ohjaavat valintaa. Lopulta päätös tehdään intuitiolla ja fiilispohjalta ja pönkitetään tehtyä päätöstä niillä aiemmin haetuilla asiaperusteilla.

Suurin piirtein näin meidän pikku perheemme teki päätöksen vauvan hoitokuluvakuutuksesta. Vertailimme yhtiöitä ja hintoja. Se oli vielä helppoa. Hankalaksi meni päätös siitä ottaako koko vakuutus, kun meille edullisin tarjolla oleva vaihtoehto oli löytynyt.

Siitä kun ei ole mitään faktatietoa tarjolla. Vakuutuksen ottaneiden tai ottamatta jättäneiden kokemukset tuntuvat aina tukevan nimenomaan sitä omaa ratkaisua. Kukaan ei tiedä etukäteen onko pienemme terveyden perikuva vai kärsitäänkö meillä korvatulehduskierteestä. Lähimmän lääkäriaseman hinnastoa katsellessa selvisi, että ei nyt ihan kauhean monta kertaa tarvitse käydä esimerkiksi puolen tunnin ajalla, kun ollaan rahallisesti omillamme.  Toisaalta vakuutusmaksun hinnalla voisi käydä muutamat kerrat yksityisellä ihan omaan piikkiin.

Mutta olisihan sitä hoitoa tarjolla kunnallisellakin puolella.  Ja se on hieno, hyvä ja kannatettava asia! Meistä kumpikaan ei ole käyttänyt kymmeneen vuoteen julkista terveydenhuoltoa - siis ennen tätä raskautta. Emme siis ihan oikeasti tiedä, millaista meno siellä nykyään on. Kuten todettua nyt raskauden aikana kokemukset ovat olleet positiivisia ja pienet lapset pääsisivät jonoissa edelle. Samaan aikaan tutuilta kuulee ja oikein rohkeat voi netistä lukea kauhutarinoita jonoista, välinpitämättömyydestä ja huonosta hoidosta.  Mene ja tiedä siis.

En myöskään osaa yksiselitteisesti sanoa olisiko julkisen puolen kannalta parempi, että me, joilla on mahdollisuus ottaa vakuutus ja sen turvin mennä yksityispuolelle, emme ole tukkimassa jonoja vai että olisimme mukana käyttäjäkunnassa. Yhtään vähemmän veroja emme maksa kummankaan ratkaisun seurauksena. Omalle mielenrauhalle voisi toisaalta myös varmaan laskea jotain arvoa. Yksityisellä puolella on vain hyötyä siitä, jos haluan varmuuden lapsen olotilasta varmuuden vuoksi tai myöhään illalla ja päädyn lääkärin pakeille.

Kaiken pähkäilyn jälkeen päädyimme suhtautumaan vauvan vakuutukseen kuin sateenvarjoon: jos sen ottaa mukaan, ei sada. Eli otimme vakuutuksen vauvallemme, joka ei sitä toivottavasti paljoa tarvitse.