Identiteettikriisi alkaa syntymästä ja loppuu kuolemaan.
Siitä onkin jo hetki aikaa, kun viimeksi pyörittelin täällä mitä minusta/meistä/tästä kaikesta tulee -kysymyksiä. Ei siis pitäisi yllättyä, että teema nostaa taas päätään. Sanotaan, että on todella hyvä, että raskaus kestää 9 kuukautta. Se antaa tuleville vanhemmille aikaa totutella ajatukseen ja valmistautua vanhemmuuteen. Varmasti näin, mutta mikä on oikeanlaista tai riittävää valmistautumista?
Yhtenä osa-alueena on tietysti materiaalisten tarpeiden ennakointi. Vaikka on mahdoton tietää etukäteen mitä tavaroita lopulta tarvitsee, on tämä aika helppo rasti. Olen aika varma, että lapsi selviäisi hengissä sillä arsenaalilla, joka meillä on jo tässä vaiheessa – vaikka ostoslistalla onkin vielä yhtä ja toista. Kaupat oletettavasti jatkavat toimintaansa myös minun synnytykseni jälkeen, joten maailma ei kaadu, vaikka jotain puuttuisi. Samoin on aika yhdentekevää lapsen kannalta onko meille päätynyt varalta odottamaan jotain, jolle ei lopulta olekaan käyttöä.
Mutta se varsinainen vanhemmuus, miten siihen valmistaudutaan järkevästi? Siinäkin on (ainakin) kaksi osa-aluetta: lapsen varsinainen hoitaminen ja oma oleminen vanhempana. Käytännön hoitotyössä täytyy varmaan olla iloinen siitä, että ei aloita ihan nollasta, kuten jotkut väittävät tekevänsä. Siis on pitänyt useampia vauvoja sylissä, vaihtelevin tuloksin rauhoittanut itkua ja muistanut tukea niskaa. Mutta aika paljon on kokeilematta. Luottaako siihen, että kyllä ne sairaalassa auttavat alkuun ja että vauva ei saa traumoja vaikka vaipanvaihto olisi alussa haparoivaa? Vai tulisiko tässä vaiheessa kuivaharjoitella kylvettämistä ja kuunnella cd:ltä erilaisia itkuja?
Vielä isompi juttu on tietysti se, millainen shokki äitiys lopulta on. Muiden kokemukset vaihtelevat siitä, että kokee olevansa ihan sama tyyppi, jolla nyt vaan sattuu olemaan lapsia, siihen, että koko pakka tuntuu menevän uusiksi. Onko se etu vai haitta, että on ehtinyt viettää enemmän tai vähemmän itsenäistä aikuiselämää 10 vuotta, ennen kuin kuvioon tulee vauva? Tällaiset ovat itselleni suurimpia kysymyksiä, joihin haluaisin valmistautua edes jotenkin. Niinpä olen sitten lukenut kirjoja, joilla on nimiä kuten ”Uuden äidin selviämisopas”. Paha vaan, että selviämisneuvot ovat tasoa ”syö terveellisesti ja harrasta liikuntaa”. Kiitos vaan, oli ihan uutta tietoa… Sivussa mainitaan, että varmasti väsyttää ja parisuhteelle on tulossa vaikeat ajat.
No ei kai sitä odotakaan, että joku kirja voisi tehdä minusta valmiin olemaan äiti. Toisaalta olettaisin, että jos ei nyt ihan jokainen vanhempi, niin ainakin melkein joutuu painimana ensimmäisen lapsen saadessaan jonkintasoisten identiteettikysymysten kanssa. Joten voisi kai alan kirjallisuudessa, neuvolassa, perhevalmennuksissa tai jossain tarjota edes naistenlehtien keittiöpsykologian tasoisia työkaluja asian pohtimiseen ja työstämiseen. Voisin hukuttautua hetkeksi valheelliseen turvallisuuden tunteeseen, kun olisin tehnyt voitavani valmistautuakseni tulevaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti