Naisia kirjoissa ja kirjoja naisista

Lukutaitoisen ihmisen ei pidä koskaan lähteä siivoamaan ullakkoa.


Minäkin kävin kirjamessuilla. Hymähdellen katselin lasten peuha-aluetta  miettien, että jonkun vuoden päästä kuuluisin sen asiakkaisiin. Oma ohjelmani koostui kuitenkin vielä kirjailijoiden haastattelujen kuuntelemisesta ja messutarjousten etsimisestä.

Vähän kuin vahingossa messupäiväni teemaksi muodostui naiseus – hiukan eri kulmista katsottuna. Ensimmäisenä olin kuuntelemassa psykologi Arto Pietikäistä, joka puhui joustavasta mielestä parisuhteessa. Kirjoittamassaan kirjassa hän käy läpi tapoja, joilla muuttaa parisuhdettaan paremmaksi käyttäytymällä toisin, paremmin. Loogista ja järkevää sinällään, että varmasti voi vaikuttaa vain omaan käyttäytymiseensä ja kuten Arto haastattelussaan toi ilmi, pelkkä positiivinen ajattelu ilman käytännön toimia ei vie kovin pitkälle.

Kuten suuri osa suomalaisista, minäkin olen hämmentävän kiinnostunut siitä, mitä ulkomaalaiset ajattelevat ”meistä”. Niinpä olin tietysti paikalla, kun Roman Schatz ja Phil Schwarzmann keskustelivat suomalaisista naisista. On se vaan aina kivaa kuulla, olevansa kaunis, älykäs ja itsenäinen. Mielenkiintoisempi herrojen huomioista oli se, että suomalainen perhe-elämä näyttäytyy heille paljon kotimaitaan (Saksa ja Yhdysvallat) naisvetoisemmalle. Äidit ovat pitkälti perheiden keskus ja pyörittävät touhua.

Kännykkäkameraräpsy Romanin ja Philin setistä.

 Kertovan kirjallisuuden saralla Kaari Utrio puhui romaaniensa sankarittarista, joiden keskeisenä elementtinä on juuri tuo ulkomaan elävien ihannoiman itsevarmuuden ja toimijuuden osoittaminen tai löytäminen vaikeidenkin tilanteiden keskellä. Tähän tosin päästiin vasta sen jälkeen, kun ”kiilusilmäfeministiksi” itsensä julistanut Kaari oli aplodien saattelemana pitänyt palopuheen vanhemmuuden kustannusten jakamisesta tasan äitien ja isien työnantajien kesken. Amen sille! Tosiaan meidänkin vauvelilla on äiti ja isä, jotka molemmat tässä lisääntyvät ihan yhtä paljon.

Viimeiseksi kävin vielä nappaamassa neuvoja kauhean tulevaisuuden kuvan välttämiseksi: miten ei olla aikanaan väsynyt keski-ikäinen nainen, jolla on periaatteessa kaikki hyvin, mutta silti elämä tuntuu lähinnä raahautumiselle ja suorittamiselle. Ulla-Maija Paavilainen puhui myös myyttisistä suomalaisista naisista, jotka jaksavat ja pystyvät melkein mihin vaan, samalla syyllistyen kaikesta mitä eivät vielä ole samaan aikaan ehtineet. Ratkaisuksi muodostuu yksinkertaisesti: hanki elämä. Tässäkin palattiin hyvin syvälle konkretiaan. Esimerkiksi sen sijaan, että kauniisti puhuu ”oman ajan ottamisesta”, sitä voi laskea. Tunti päivässä, ilta viikossa ja viikko vuodessa oli Paavilaisen nyrkkisääntö. Täytynee yrittää pitää mielessä – voi nimittäin olla melkoinen muutos edessä meidän perheessä, jossa kaksi aikuista ihmistä ovat tottuneet ottamaan sitä omaa aikaa joka ilta...

Hysteerikko, erakko vai joku muu?

"Viisas äiti on alituisesti saatavilla olematta aina läsnä." - Lotte Bailyn

Kävin kahvilla ystävän kanssa. Tosin en juonut kahvia, kun rajoitan päivittäisen kahviannokseni aamukahviin (josta en kyllä luovu ennen kuin tosi pahassa hädässä). Aikaa meni pari tuntia aivan siivillä ja moni asia tuli läpikäytyä. Suosittelen kaikille – paikaksi käy mikä vaan, eikä tosiaan tarvita sitä kahviakaan!

Yhdessä vaiheessa, varmaankin raskauskuulumisten jälkeen, keskustelu ajautui siihen, miten vanhemmuus muuttaa ihmisiä. Totesimme, että tietysti se jotenkin muuttaa ja naureskelimme itsellemme, kun tässä vaiheessa kumpikaan ei lapsettomana oikein tiedä, että miten. Lähipiireistä tuli kuitenkin mieleen muutamia, sanotaanko varoittavia, esimerkkejä.

On niitä, jotka soittavat raskausaikana äidilleen paniikissa maistettuaan juhlissa pateeta. Samasta henkilöstä kasvoi sitten äiti, joka on kauhuissaan ja rientää ottamaan syliin, kun hänen lapsensa pyllähti opetellessaan kävelemään. Emme tiedä osaako lapsi tähän päivään mennessä kävellä…

Ystävälläni on tuttavaperhe, jonka vanhemmat usein harmittelevat, etteivät pääse elokuviin, ulos syömään tai ylipäätään mihinkään. Yksi syy pääsemättömyyteen lienee siinä, että he eivät kerta kaikkiaan jätä nyt hieman yli yksivuotiastaan kenellekään hoitoon. Ollenkaan, miksikään aikaa. Ei siis liene ihme, että eivät ole olleet ”hoitamassa parisuhdettaan”. Lapsenkaan kanssa ei kuulemma hirveästi viitsi lähteä, kun se on niin hankalaa…

Onneksi lähipiirissä on myös paljon vauvaperheitä, jotka tuntuvat edelleen ihan täysipäisille. Hysterian sijaan he toteavat rauhallisesti, että lapset (ja joskus raskaana olevat naiset) laittavat kaikenlaista suuhunsa ja yleensä siitä selvitään ehjin nahoin. He näyttäytyvät ulkoilmassa lapsensa kanssa ja yleensä kaikki sujuu ihan hyvin. Samoin isovanhempia ja muita läheisiä hyödynnetään ihan reilusti lapsenhoitoapuna, jotta joskus päästään tekemään ”aikuisten juttuja”.

Ei liene vaikea arvata mihin näistä kuvauksista toivoisin itseni äitinä aikanaan asettuvan – mutta sitähän ei voi koskaan tietää!

Minkähänlainen äiti tämä lady on?

Alan sanastoa

Sanakirja on ainoa paikka, jossa menestys tulee ennen työtä.

Kuten jo aiemmassa postauksessa kerroin, raskausjuttuja tuntuu tulevan vastaan hurjasti enemmän kuin ennen.  Eilen aihepiiri tuli vastaan yllättäen ranskan kurssilla, jolla käyn kerran viikossa muistellakseni kouluaikojen oppeja. Nyt kun tuntuu, että ranskaksi osaisi juuri ja juuri kahvin tilata, vaikka aikanaan  kieltä tuli tankattua useampi vuosi. Aloimme eilen kääntää tekstiä työelämästä, jossa sitten oltiinkin muun muassa vauvan kanssa äitiyslomalla.

Hauska kassi on Kiekura-hankkeen materiaaleja (www.kiekura.fi)

Opettellaanpa siis yhteiseurooppalaisessa hengessä, en français:

grossesse (f.) -raskause
enceinte – raskaana
bébé (m.) – vauva
congé (m.) de maternité – äitiysloma
congé de paternité - isyysloma
congé parental –vanheimpainvapaa
S’occuper du bébé – hoitaa vauvaa

Minä vastaan kammo

Katso ruoka ennen syömistä ja nainen ennen riiaamista.

Kaikilla on varmasti ruokia, joista ei syystä tai toisesta pidä. Jo kahden hengen perheyksikössä inhokeille käy niin, että vaikka toinen tykkäisikin kyseisestä ruoasta sitä ei yleensä kotona syödä, kun toiselle ei maistu. En oikein osaa sanoa, mistä kammoni tiettyihin ruokiin on lähtöisin. Monella inhokkeja on syntynyt sinänsä mahtavan systeemin eli kouluruokailun kautta. Omalla kohdallani tästä ei ole kysymys, kieltämättä maksakastiketta ei ole tullut syötyä kouluaikojen jälkeen, mutta erityisesti lukion ruoista on oikeastaan vain positiivisia muistoja – vielä kerran emännille kiitos!

Inhokeistani vain sinihomejuusto ja sinappi ovat voimakkaan makuisia. Ja juu tiedän, monesta nimenomaan sinihomejuusto ja sinappi ovat ihania, en missään nimessä kiistelekään makuasioista, minuun ei vaan uppoa. Muut inhokit, jotka ovat myös ihan tavallisia ruokia ja myös monen suosikkeja, ovat hernekeitto ja lasagne. Kaveripiirini on erityisesti ihmetellyt lasagne-kammoani, kun muuten pastasta pidän. Pitkällinen analyysi (Kyllä! Ruoka-asioista on vaan niin kiva jauhaa) on päätynyt siihen, että kyseessä on enemmänkin lasagnen koostumukseen kohdistuva inho, kuin ongelma makujen kanssa. Minusta lasagne on limaista mössöä, näin rumasti sanottuna.

Kasvaakseni ihmisenä ja voidakseni joskus sanoa paremmalla omallatunolla jälkikasvulle, että kaikkea on hyvä maistaa (jopa useammin kuin kerran) päätin eilen yrittää uudelleen rakentaa suhdetta lasagneen. Etsin reseptin, jossa ei käytetty valkokastiketta – arvelin, että se voisi olla yksi syyllinen limaisuuteen. Kokeilemani lasagne täytettiin ainoastaan tomaattikastikkeella, mozzarellalla ja ricottajuusto-kananmunaseoksella. Tässäkin olin valinnut itseni kannalta perusturvalliset aineet – mielestäni nuo vaan eivät voi maistua pahalle. Lasagnelevyiksi valitsin vielä täysjyväiset, jälleen limaisuuden välttämiseksi ja jos  nyt vahingossa muutaman kuidunkin saisi.

Ja lopputulos? Se ei ollut pahaa! Se ei ollut limaista! Ei se suosikkiruokaani ollut vieläkään, mutta ehdoton parannus aiempiin kokemuksiini. Suhteeni lasagneen on ilmeisesti myös jatkumassa, koska huomasin heti pohtivani, että seuraavalla kerralla voisi laittaa hiukan vähemman ricottaa, nyt se peitti ehkä liikaa muita makuja alleen. Näin sitä kasvetaan ihmisinä, yksi uunivuoka kerrallaan.

Odotuksen raskaus

Tulevaisuus lunastetaan nykyisyydellä.

Odottaminen on raskaudelle oikein hyvä termi. Vieläkin olen niin alkuvaiheessa, että olo ei pienestä vatsakummusta huolimatta ole raskas, mutta odottamistahan tämä kovasti on.
Ultran ja verikokeiden jälkeen ei taas hetkeen oikeastaan tapahdu  mitään tällä rintamalla. Seuraava neuvola on vasta marraskuun puolessa välissä. Sitä ennen voi ehkä odotella jo aiemmin mainittuja muutoksia kropassa.

Erityisesti odotan tietysti sitä, että tuntisin pienen liikkeet. Tässä vaiheessa minä en vielä tunne hänen liikkumistaan, mutta hän tuntee jo minun liikkeeni. Sitä on muuten mukava ajatella tanssitunnilla, että nyt minä samalla tanssitan vauvaakin. Kuitenkin siihen, että minä tunnen liikkeitä voi mennä vielä monta viikkoa, eikä mistään voi etukäteen tietää milloin niitä alkaa tuntea. Muiltakin olen kuullut, että ovat niin innoissaan odottaneet vauvan liikkeiden alkavan tuntua, että ovat tulkinneet vatsan myllerryksiä ja ilmavaivojakin lapsen liikkeiksi ennen kuin oikeasti ovat tunteneet pienen sisällään.

Minä olen melko kärsimätön tyyppi. En (ainakaan aina) sellaisella kaikki heti mulle nyt –tavalla, vaan sellaisella en kestä toimettomuutta –tavalla. Esimerkiksi bussin odottelu on ihan kauheaa, siinä vaan seistään ja matka ei etene. Varsinaiseen tavoitteeseen pääseminen saa siis puolestani kestää, kunhan asiaa voi jotenkin edistää matkan varrella. Samalla minussa on siis suorittajan vikaa – kuten blogin nimestäkin voi päätellä, tykkään tehdä listoja ja vedellä niiltä sitten suoritettuja asioita yli. Eikä tämä rajoitu lainkaan vain tylsiin kotityö- ja kauppalistoihin vaan minulla on myös esimerkiksi kirja, joka listaa 1001 elokuvaa, jotka jokaisen tulisi nähdä ainakin kerran elämässään. Kirjassa on hienosti huomioitu meidät suorittajaluonteet listalla, jossa on valmiina paikat merkitä ne elokuvat, jotka on nähnyt.

Raskaushan tietysti edistyy ihan omalla painollaan, mutta hassu luonteeni kaipaa jotain keinoja tuntea edistävänsä asiaa. Minulle siis neuvolassa käyminen ei olekaan vain tiedonsaamista  ja huolehtimista, vaan tuntuu etapilta kohti päämäärää. Olen kuin lapsi joulukalenterin kanssa aina lukemassa sen viikon tapahtumia uuden raskausviikon alussa. Selaan netin odotusaiheisia sivustoja etsiskellen jotain tähän raskauden vaiheeseen liittyviä juttuja ja ärsyynnyn kun niissä on monesti samat asiat kuin jo aiemmin vastaan tulleissa. Karu totuus, kun on, että nyt pitää vaan jaksaa odottaa. Ehkä siinä kehittyy se kärsivällisyyskin.

Yäk tupakkaa!

Ei niin pientä tulta, ettei savu nousisi.  (Ranskalainen sananlasku)

Kuten olen jo kertonut, en onnekseni ole joutunut kärsimään kummoisestakaan pahoinvoinnista odotusaikana. Jos en pitkään aikaan ole syönyt, tulee kuvottava olo. Aamiaiset ovat tämän takia hiukan hankalia, mutta kun on taistellut muutaman nielaisun alas tilanne yleensä helpottuu. Minulla oli ihan samanlainen reaktio myös ennen raskaaksi tulemista, tosin paljon lievempänä, eli sai olla todella nälkä ennen kuin ruoka sitten aiheutti jo etomista (hassu reaktio keholta kaikenkaikkiaan).

Toinen raskauskokemus, joka minulta ”puuttuu”, ovat mielihalut. Oikein innolla odotin, että mitä kummallisuuksia alankaan himoita. Selleriä maapähkinävoilla? Hillittömiä kasoja suolakurkkua, jota yleensä inhoan? Läjäpäin kurkkupastilleja, kuten äitini minua odottaessa? Ja ei mitään, mieli on tehnyt lähinnä suklaata ja sitäkin ihan saman verran kuin aina ennenkin syysiltojen pimetessä. Neljän lapsen äiti lohdutti, että mielihalujen puuttuminen kertoo vain siitä, että kroppani pääsääntöisesti saa kaikki aineet, mitä se tarvitsee. Periaatteessa hyvä juttu siis.

Jos ei ole mielitekoja, niin ei ole myöskään tullut vastaan yksittäisiä ruoka-aineita, jotka etoisivat. Mikä puolestaan on ihan pelkästään hyvä. Hajuaisti on kyllä jonkin verran herkistynyt.

Nimittäin on yksi asia, jota en nyt siedä yhtään ja se on tupakka. Tupakkahan haisee aina pahalle, mutta nyt raskaana ollessa kokemus on moninkertaisesti ikävämpi. Viimeksi aamulla kävelin kadulla seisoneen tupakoitsijan ohi ja ainakin puoli minuuttia puhkumalla puhkuin, jotta saisin raitista ilmaa keuhkoihin. Tämä siis ulkoilmassa, noin 5 sekuntia kestäneen ”altistumisen” jälkeen. Myös esimerkiksi bussissa olen vaihtanut paikkaa, kun vieressä on joku, joka lienee polttanut pysäkillä ennen bussiin nousua ja vaatetuksesta lähtee sen mukaiset lemut.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä heräsin siihen, että mielestäni koko asunto haisi aivan tolkuttomasti tupakalle – liekö joku kulkenut tupakan kanssa ilmanottoaukon ohi tai jotain. Keskellä yötä säädän sitten tuuletusta kovemmalle ja kun se ei auta, jätin loppuyöksi ikkunan auki ja yritin nukkua nenä kohti raitista ilmavirtaa. Haju oli aivan selkeä heti, jos käänsi yhtään päätä. Eilen haistoin hajun taas makuuhuoneessa ja huusin miestäkin nuuhkimaan. Hänen mukaansa meillä ei haissut ollenkaan tupakalle.

Kumpikaan meistä ei siis polta ja koskaan ennen en ole asunnossakaan kokenut olevan tupakan hajua. Ennen raskautta en ollut tupakalle mitenkään herkkä, vaikka eihän se nyt miellyttävän hajuista ollut silloinkaan. Onni onnettomuudessa, että tupakointia rajoitetaan nykyään aika lailla. Minusta varmaan kehkeytyy raskauden aikana oikein kunnon tupakointikyylä, joka paheksuu karmean hajun levittäjiä oikein urakalla.

Tyttöjä, poikia ja nimiä

Nomen est omen.

Viikonloppuna silmiini osui uutinen Intiasta, missä erityisen kampanjoinnin tuloksena 300 tyttöä sai uuden nimen. He todella tarvitsivat uuden nimen, sillä vanhemmat olivat nimenneet heidät Ei-toivotuksi. Intiassa poikalapset ovat edelleen arvostetumpia kuin tytöt - jopa siinä määrin, että tyttösikiöitä abortoidaan ja tyttövauvoja kuolee laiminlyönnin seurauksena. Käytäntö on tietysti laiton, sairaalat eivät edes saisi paljastaa sikiön sukupuolta, mutta ”jotenkin se vain tapahtuu”. Taustalla on mm. pelkoa rahanmenosta tytöille tarvittavien myötäjäisten muodossa ja ajatus pojista vanhempien vanhuuden turvana.

Helsingin Sanomien jutun kuva uudet nimet saaneista tytöistä

Kaikki tuo tuntuu todella kaukaiselta tästä omasta odotuksesta. Tosin Suomessakaan sairaalat eivät välttämättä kerro ultratutkimusten yhteydessä vauvan sukupuolta. Huhujen mukaan on ollut tapauksia, joissa lapsi ei ollutkaan sitä sukupuolta, miltä ultrassa näytti ja vanhemmat ovat nostaneet metelin. Meiltäkin on kysytty jo monta kertaa, että tiedämmekö vauvan sukupuolta – no emme tiedä, se ei ensimmäisessä ultrassa useinkaan näy päälle – ja aiommeko ottaa siitä selvää. Mikäli pieni ihmisemme selvästi näyttää seuraavassa ultrassa sukupuolensa, niin emme me nyt silmiämme sulje, mutta missään nimessä emme mene esim. yksityiselle ultratutkimuksiin, jos kysymys ei muuten selviä. Miehen mietteiden mukaan, ei kai sillä ole mitään väliä ja vaikka olisikin niin, eihän sille tässä vaiheessa mitään voi. Tarkoituksena ei myöskään ole hankkia vauvalle valmiiksi odottamaan kokonaan vaaleanpunaista tai -sinistä puvustoa tai sisustaa erityisen ”poika- tai tyttömäisesti”.

Nimiasioissa emme ole vielä edenneet kovinkaan pitkälle – tosin eipä tässä mikään kiire olekaan. Kasteilmoituksista ja muualta silmiin osuneita kivanoloisia nimiä – kummallekin sukupuolelle – olemme alkaneet kerätä listaan. Aikamoinen päätös nimenantamisesta kyllä tulee – niin pieleen se ei kuitenkaan voi mennä, että lapselle tulisi nimestään sellainen olo, että häntä ei olisi maailmaan haluttu!