Kalenterin kertomaa

Kun seisot tähtien alla, älä silloin valita että elämässäsi ei ole valopilkkuja.

Huomenna on joulukuu! Kuulun ehdottomasti siihen ihmisryhmään, jonka mielestä talvi olisi paljon huonompi juttu ilman joulua. Joulukuun alkaessa en enää ahdistu joulumusiikista kauppakeskuksissa, minusta on kivaa miettiä joululahjoja (sekä antamista että saamista) ja vuodesta tuntuu puuttuvan jotain, jos ei kerran vuodessa ole syönyt niitä perinteisiä jouluruokia. Joulu on jees -asenne on varmasti osaksi verenperintöä sekä kasvuympäristön vaikutusta: äitini on kaikenkaikkinen juhlapyhäihminen.

Vaikka jouluun ei olla vielä ihan ”valmiita”, on meillä jo juotu glögiä ensimmäisen adventtikynttilän valossa. Siivouspäivä ajoitettiin niin, että tänään voi kaivaa kellarista joulukoristeet esille ja ripotella joulua pitkin asuntoa.  Erityisen tärkeää on laittaa toimintavalmiuteen joulukalenterimme, jossa on täytettävät taskut. Ei siis jauhonmakuista bulkkijoulukalenterisuklaata, vaan ihania pikkuylläreitä joka aamu aattoon asti. Ihanaa. Mies yrittää joskus piikitellä, että mikä olikaan ikäni, kun intoilen joulukalenterista. Pöh, sanon minä, katkeria ne jotka eivät osaa iloita pienistä arjen ylittävistä asioista. Joviaalisti toki tarjoudun samalla olemaan laittamatta hänelle yllätystä kalenterin taskuun, jos kerran joulukalenterit on rajattu vain lapsille ja lapsenmielisille. Logiikkaa ravistelevalla tavalla hänen yllätyksiensä poisjättäminen ei kuitenkaan kuulemma ole toivottavaa…

Hauska askarteluidea Tiimarista, mikäli jollakulla ei vielä ole omaa joulukalenteria. Pitäisiköhän tällainen virittää ensi vuonna pikkuiselle...

Roinan karsimisteema jatkuu kuitenkin myös joulun suhteen. Aion surutta ja julmasti heittää menemään kaikenlaiset jostain päätyneet ei-kauniit-koristeet. Nehän ovat samanlainen käsittämättömyys kuin pahanmakuiset karkit! Monilla niistäkin on tietysti tarina, mutta voipi olla, että nykyisen aviomiehen joulutunnelmaa ei nosteta kattoon Coca-Cola-joulupallolla, joka on jäänyt talteen koska oli minun ja entisen poikaystäväni ensimmäinen varsinainen joulukoriste.

Ei ehkä kannata käyttää koko joulufiilistelyarsenaalia kerralla, joten jätetään piparkakkutalkoot ja Lumiukko myöhemmälle.  Joululaulujen kuuntelu alkaa myös huomisesta - paitsi sen yhden, jossa kuollutta lasta, joka kuolemansa jälkeenkin näkee nälkää, pidetään jostain syystä jouluisena.

Synnytyspelot - vol. 1

Hymyile! Huomisesta tulee vielä pahempi.

En muista monesko ”tunnemme itsemme täysin pöljiksi tämän vauva-asian kanssa” -kirjoitus tämä on.  Oletettavaa kuitenkin on, että niitä on tulossa lisää. Ja kun ajoissa oleminenkin on alkanut olla tapana, niin tässä kohta puolessa välissä raskautta on varmaan ihan hyvä aika avata synnytyspelkojen matopurkki.

Eilisellä kirjastoreissulla mukaan sattui nimittäin meidän talouden ensimmäinen vauva-aiheinen kirja, Outi Gyldenin kokoama Suomalainen vauvakirja. Noin yhteensä pariskuntana pääsimme lähes 400-sivuisen opuksen puoleenväliin lukemalla sitä vuorotellen ja hihkumalla joitain kohtia toisillemme ääneen. Hyväksi puoleksi kirjalle siis laskettakoon, että se on hakuteosmaisuudessaan helposti hahmottuva.

Itse luin tarkemmin raskausosiota, josta suuri osa oli toki jo tuttua huttua muistakin materiaaleista. En kuitenkaan ollut tiennyt, että raskauden aikainen masennus on yhtä yleistä kuin paljon enemmän puhuttu synnytyksen jälkeinen masennus. Kuulemma 40 % odottajista saa joitain psyykkisiä oireita, monet niistä toki lieviä.

Mies jatkoi lukemista synnytyskohdasta ja siitähän se riemu tietysti repesi. Saimme esimerkiksi tietää, että äiti ei saisi syödä ennen synnytystä. Minä olen kuuluisa nälkäkiukkuaja jopa siinä määrin, että meillä on autossa aina varalta myslipatukoita. Kärsivällisyyteni ja sietokykyni yhtään minkään suhteen ovat nälkäisenä hyvin lähellä nollaa – jos automatka nälkäisenä on meille kidutusta, niin mitä sitten mahtaa olla synnytys, joka voi kestää yli vuorokauden!?

Miestä huoletti kohta, jossa kerrottiin, että useat synnyttäjät vaipuvat mustaksi aukoksi kutsuttuun epätoivoon synnytyksen vaikeimpina hetkinä. Silloin tukihenkilön tehtävä olisi valaa äitiin uskoa ja uutta voimaa. Rakkaalla miehelläni on monia hyviä puolia, mutta hän on varmaankin maailman top 10 huonoimpia lohduttajia tai piristäjiä ja tietää sen vallan hyvin itsekin. Jos minä vaivun johonkin masennuksiin ja siitä toipuminen on miehestä kiinni, todennäköisin lopputulos on se, että lapsi toteaa, ettei syntyminen todellakaan kannata.

Niin, että onnea vaan sille kätilölle, joka saa ristikseen sen hullun pariskunnan, jossa nainen raivoaa ja mies vain pahentaa tilannetta.

Pieniä ja suuria

Ihmisaivoissa on 12 miljardia solua. Ja millainen työttömyys siellä usein vallitseekaan.

Viikonloppu meni aika unisissa tunnelmissa. Ihan kuin alkuraskauden väsymys olisi palannut, tai sitten on vaan marraskuu ja kahdet päiväunet sekä aikaisin yöunille meno kuuluvat asiaan. Mikäs siinä, varsinkin kun sivussa ehti kuitenkin mm. nähdä pitkästä aikaa erästä ystävää ja juhlia yhdet 6-vuotissynttärit.

Luonnollisesti, kun läheisiä kokoontui, piti myös mittailla vatsaa, jonka sopivuus taitaa olla katsojan silmissä. Tuleva isä on sitä mieltä, että vatsan olisi pitänyt kasvaa enemmän, tulkittakoon malttamattomuudeksi. Tämän edellä mainitun ystävän mielestä maha on kasvanut vaikka kuinka paljon ja on aivan ihana, tulkittakoon optimismiksi. Useamman lapsen pyöräyttäneiltä sukulaisnaisilta vatsa sai hyväksyviä nyökkäyksiä, tulkittakoon realismiksi.

Oman navan tuijottelun ja nukkumisen jälkeen töissä tänään tulikin sitten herätys ns. isompiin asioihin. Hahmottelen ”kevyttä kyselyä” erään aiheen käsittelyn alustamiseksi ja kahlatessani läpi erilaisia referenssimateriaaleja vastaan tuli seuraava esimerkkikysymys:

How often, if at all, do you think about the meaning and purpose of life?
1 Often
2 Sometimes
3 Rarely
4 Never

Hiukan odotin seuraavana olevan avoin tila kertoa mahdollisesti löytynyt vastaus. Saattaa kuitenkin olla, että tämä ei pääse ”nopeasti täytettävään aloitusjuttuun” mukaan. Mutta jos maanantai vaikuttaa muuten turhalta päivältä, niin päivään tästäpä syvällisyyttä.

Kuva täältä: http://thinkloud65.wordpress.com/2011/05/28/meaning-of-life/

Öljytty vartalo

Lihavuus on onnellisten tuokioitten kertymää.

Hankin vihdoin kaupungilla pyöriessäni raskausarpien ehkäisyyn tarkoitetun tuotteen. Tätäkin ennen olen rasvaillut paisuvaa pötsiä, mutta käytössä on ollut ihan joku kaapista löytynyt perusvoide. Toistaiseksi mitään arpia ei ole onneksi ilmaantunut. Infopakettien mukaan näillä viikoilla maha ottaa yleensä kasvuspurtin, missä tietysti ihokin on kovilla, joten päätin varustautua täsmätuotteella.

Jo ennen raskaaksi tulemista olen pikkuhiljaa hivuttanut käytössä olevaa kosmetiikkaani kohti luonnonmukaisempaa ja vähemmän myrkyllistä. Ei varmaan yllätä, kun tuossa vieressä on harvojen seuraamien blogien listassa alan moderni klassikko, Kemikaalicocktail. Hommassa puolestaan yllätti se,  kuinka hidas prosessi kohdallani on. Tajusin varustaneeni kylppäriä hyvin pitkälle tulevaisuuteen, ilmeisesti aina hyvän tarjouksen sattuessa kohdalle.

Shampoo, hoitoaine, vartalovoide ja deodorantti ovat jo tukevasti luonnonmukaiset. Lisäksi on sheivailusaippua. Monesta tuotteesta odottaa myös seuraavaksi kehiin pääsyä uusi luonnonmukainen hankinta, mutta en todella henno olla käyttämättä jo hankittuja ”tavallisia” tuotteita ensin alta pois.

No, raskausarpia vastaan en ollut hankkinut varalta mitään, joten hommasin suoraan Weledan öljyn, jota olen nyt muutaman päivän aamuin ja illoin käyttänyt. Ensikokemuksilla öljy tuntuu ainakin kovin riittoisalle, hyvin pieni määrä riittää. Eikä ole ihoa kiristänyt. Aika näyttää, miten niiden raskausarpien kanssa käy.

Pyörät pyörimään

Henkilöllä, jolla on vähiten kokemusta, on eniten mielipiteitä.

Olen tehnyt vauvalle ensimmäisen hankinnan! Ostin vaunut. Vaunujen ostaminen 5 kuukautta ennen tulokkaan syntymää ei liene kätevyyden huipentuma, varsinkin kun asuntomme kokorajoitukset huomioon ottaen. (En ala tässä kertoa olemattomasta edistymisestä uuden kodin etsimisen rintamalla, koska siitä ei ole mitään kerrottavaa.) Mutta olen ostokseeni huipputyytyväinen.

Vaunujen valitseminen on varsinkin esikoisen odottajille melkoinen rupeama. Kärryissä on vaikka mitä ominaisuuksia ja mistään et voi tietää, mitkä niistä olisivat käytännössä teidän tilanteeseen parhaat. Internetin ihmemaasta saa myös tässä asiassa ristiriitaisia kommentteja: yhden mielestä heittoaisa on aivan turha, toiselle se taas on ollut vaunujen tärkein lisämauste.

Meillä toivelistalle ominaisuuksista tuli, että pitää päästä liikkumaan kaupunkiolosuhteissa näppärästi, mieluiten niin, että eteneminen ei tyssää muutamaan portaaseen. Mielellään myös sellaiset, että ei ole tarvetta hankkia ja säilöä kolmia eri menopelejä eri tilanteisiin. Eli ei mitään leveitä ”hyökkäysvaunuja”, joita normaalivoimainen naisihminen ei jaksa nostella lyhyitä matkoja. Selkeä fakta oli, että minä ja mies olemme hyvin eripituiset, joten vaunujen työntöaisa ei voi olla kiinteä. Lisäksi tietysti Suomessa tulee vettä ja joskus luntakin. Käyttötavaran on myös tarkoitus kestää kulutusta ja osia olisi hyvä pystyä pesemään.

Sen sijaan en aio hölkätä vaunujen kanssa, - en tee sitä muutenkaan. Olen bussissa nähnyt muutaman kerran, kun kolmipyöräiset vaunut ovat olleet vähällä kaatua, joten ne on mielessäni iäksi leimattu turvattomiksi. Kokeneemmat myös vinkkasivat ottamaan huomioon mm. sen, että joskus on kiva pystyä työntämään vaunuja yhdellä kädellä ohjauksen siitä kärsimättä.

Näilläkin spekseillä meille suositeltiin monesta eri lähteestä yhtä tiettyä merkkiä ja muistettiin aina lisätä, mutta ne on kyllä tosi kalliit. Ja niinhän ne ovatkin, ainakin uutena. Mutta mepäs saimme omamme vinkin kautta käytettynä ja mukaan vielä vähän herkkuja (en ehkä olisi muuten hommannut mukitelinettä).  Äitiasioissa kokenut ystävä, joka tarkisti vaunujen olevan priimakunnossa, totesi näiden ainoaksi huonon puolen olevan muut kateelliset mammat hiekkalaatikolla.

Varsinaisia käyttökokemuksia luvassa siis tooodella paljon myöhemmin.

Äiti tietää kaiken - not

Huolestuminen on - mielikuvitus väärillä jäljillä.

Äidit osaavat kaiken, ainakin kaiken tärkeän. Tällainen uskomus kummittelee varmaankin lapsuuden peruna mielenpohjalla. Minä en osaa kaikkea, varsinkaan kaikkea tärkeää! Erilaisista havaituista puutteista nousee selkeästi sitä enemmän ”tälle täytyy tehdä jotain” -paniikkeja mitä selkeämmäksi vatsankumpu muodostuu.

Viimeisin en osaa tätäkään -kohtaus iski viikonloppuna Punaisen Ristin kurssilla. Kyseessä ei ollut ensiapukurssi, vaan käsittelyssä oli henkinen tuki erilaisia kriisejä kokeneille, joten myös omat toimintavalmiudet ja -kyvyt esimerkiksi auto-onnettomuustilanteessa nousivat esiin. Välittömänä reaktiona kurssin jälkeen aloin etsiä ensiapukurssia – edellisen kerran olen opetellut ensiapua 90-luvulla, joten nyt on paikallaan päivittää.

Kotiin päästyä vauhkosin miehelle, että meillä ei ole sammutuspeittoa. Ja että se on ihan vastuutonta, koska onhan se nyt ihan varma juttu, että sitten vauvan kanssa vähillä unilla joskus jää hellanlevy päälle ja sille lasketaan vaikka talouspaperirulla ja voilá meillä on tulipalo.  Mies ei olisi halunnut, mutta myönsi kuitenkin, että skenaario kuulostaa ihan mahdolliselle.

Olen myös onnistunut kokemaan syyllisyyttä hyvin hatarista tiedoistani eri vaunumalleja ja -valmistajia kohtaan. Onneksi tämä asia korjautuu suht helposti internetin ja kokeneempien avustuksella. Ja nyt kun oma päätös tulevasta menopelistä taitaa olla tehty, voi vapauttaa aivokapasiteettia jonkun muun vauvan selviämisen kannalta tärkeän tiedon selvittämiseen.

Tärkeäksi tiedoksi tuntuu kelpaavan myös aamun Hesarin tiedesivujen juttu siitä, että nännien näppylöiden määrä on yhteydessä äidin tuottaman maidon määrään, enemmän on parempi. Ehkä oli hyvä, että artikkelissa ei kerrottu, mikä määrä näitä näppylöitä olisi ”paljon”, niin ei voi hulluuksissaan laskea niitä pohtien, että onkohan määrä nyt riittävä ja tuleekohan niitä vielä lisää(ne kuulemma lisääntyvät raskausaikana).

Ja tässä vaiheessa vauvan syntymään on yli viisi kuukautta! Ehdin tässä ajassa joko kehittyä ylivertaisen hyväksi ja kaikkitietäväksi (epätodennäköistä), tulla hulluksi (ei-toivottavaa) tai  saan suuret palikat siihen pisteeseen, että voin luottaa siihen, että vauveli ei kuole huonon valmistautumisen johdosta (todennäköistä).


Näin tämän kaverini Facebook-päivityksessä - kerrassaan nerokas!



Äitiyslomaa kohti - askel 1

Elämässä on kummallista se, että jos kieltäytyy hyväksymästä mitään muuta kuin parasta, sitä myös hyvin usein saa.

Kerroin perjantaina esimiehelleni, että ensi vuoden puolella on kalenterissa melko merkittävä henkilökohtainen projekti, joka vaikuttaa työpanokseeni siten, että sitä ei tule olemaan muutamaan kuukauteen. Asettelin sanani kyllä hiukan toisin, mutta sehän se viesti työnantajan kannalta on, kun joku ilmoittaa jäävänsä äitiyslomalle.

En oikein osaa sanoa, oliko tämä kertominen nyt aikaisin vai myöhään. Nyt oli mielestäni kuitenkin otollinen aika, sillä ensi vuoden toimintaa tietysti suunnitellaan täyttä päätä. Lisäksi mahani alkaa olla jo näkyvä, jos en ole piilottanut sitä tunikaan.

Pomo, kolmen lapsen isä, otti uutisen oikein hyvin. Onnitteli ja ilmoitti jo hiukan ”katselleensa” että olisiko näin – mutta ei kuulemma arvannut naisihmistä lähteä onnittelemaan ennen kuin itse vahvistin asian laidan. Todella kivasti myös käski ilmoittaa heti, jos minun on töissä jotenkin vaikea olla.  On kyllä hyvä fiilis olla nyt töissä raskaana, kun tietää, että asiaan ei suhtauduta harmina, jonka yritys saa niskaansa palkkaamalla nuoren naisen.

Pomoa hiukan toppuuttelin, että eiköhän tässä vielä muutamat kuukaudet mene ihan hyvin. Teen kuitenkin siistiä sisätyötä tietokoneen ääressä, enkä esimerkiksi nostele mitään raskasta tai käsittele vaarallisia kemikaaleja. Ihan vielä ei siis kannata laittaa seinälle aamukampaa, mutta sieltä se on tulossa – äitiysloma.