Tuumasta toimeen ja muita kykyjä

Äitien urakehityksestä puhuttaessa keskusteluun nousee jossain vaiheessa kotiäitinä hankitut uudet taidot ja kotiajan vaikutus luonteeseen. En todellakaan ole vielä pitkään aikaan palaamassa töihin, mutta tulin ajatelleeksi asiaa kerran jauhelihaa ruskistaessa. Että kyllä vaan välillä tuntuu, että töissä olisi todella paljon helpompaa kuin vauvan kanssa. 

Vaikka olisi kuinka kiire, niin niille projekteille on varattu 5 päivänä viikossa 7 tuntia. Ja lisäksi on lounastunti, ettei tarvitse painaa tuntitolkulla tyhjällä mahalla. Vauvan kanssa näin ei, tietenkään, ole. Niinpä äitinä oppii tarttumaan hetkeen. Mikäli aikoo saada jotain tehtyä, se tehdään ihan heti kun voidaan. Itse en ainakaan ole millään työpaikalla nähnyt sellaista tehokkuutta, vaikka kuinka puserrettaisiin olevinaan täysillä.

Hetkessä elämisen lisäksi kehittyy myös suunnitelmallisuus. Kun projektien toteuttamiseen on ennalta määräämätön, yleensä liian lyhyt, aika, ei todellakaan hukata aikaa sen arpomiseen mitähän pitäisi tehdä ja missä järjestyksessä. Suunnitelmaa muodostetaan ja muokataan koko ajan. Tietysti kotielämässä suunnitelmassa on monesti aika lailla samat asiat, mutta joskus on jännittäviä erikoispäiviä ja reissuja. Niitä suunnitellaankin sitten monta päivää, jotta toteutus olisi mahdollisimman sujuva. 

Klassikko on myös maininta, että työkaverisi eivät yleensä ala spontaanisti parkua - ainakaan kertomatta mikä on hätänä. Palaute vauvalta on hyvässä ja pahassa välitöntä ja pidättelemätöntä. Reagointiaikaa on hyvin vähän ja on täysin palveluntarjoajan vastuulla keksiä, miten tilanne saataisiin molempia osapuoli tyydyttävälle tasolle. Se mikä toimi eilen, ei ehkä toimi tänään, mutta voikin olla juuri se oikea konsti huomenna. Kukaan ei koskaan ole kuunnellut asiakasta yhtä tarkasti ja keksinyt hetkessä niin monia mahdollisia ratkaisuja tilanteeseen, kuin tyytymättömän vauvan äiti.

Olenko siis supertyöntekijä, kun joskus palaan töihin? En tiedä. Nyt on kuitenkin sateinen sunnuntai, jota ei seuraa töihinmenomaanantai  vaan vauvamaanantai.

Kyllä minä vaan tekisin näin

Huhhuijaa. Täällä on juuri sanottu hei-heit mummille ja vaarille.

Lapsen myötä sekä omia että miehen vanhempia näkee entistä useammin. Tietysti he haluavat viettää aikaa ja tutustua lapsenlapseensa. Me toki myös toivomme, että pikkuiselle kehittyy hyvä ja lämmin suhde isovanhempiin - unohtamatta sitä, kuinka hyviä lapsenvahteja isovanhemmista voi myöhemmin saada.

Tässä vaiheessa mummojen on kuitenkin tyydyttävä sylittelyyn äidin läheisyydessä. Siitä seuraa sitä, että lapsen kanssa olemisessa hiukan törmäillään toisiimme. Mummothan ilmiselvästi johtavat lastenhoitokokemuksellaan parikuukautisen äitiä aivan 100-0. Toisaalta parikuukautisen äiti on juuri tämän parikuukautisen kanssa joka ainoa päivä ja on näin etulyöntiasemassa lapsen viestien tulkitsemisessa.

Erilaiset suositukset vauvanhoidossa myös vaihtelevat jonkin mystisen kiertokulun mukaan. Yhden mummon lasten ollessa vauvoja oli eri neuvot kuin toisen mummin pienokaisten aikaan ja kumpiakaan neuvoja ei anneta nyt.

Omalle äidille on helppo sanoa, että nyt vaan on niin, että noin tekemällä tulee huuto ja näin tekeminen toimii. Anopin kanssa on hiukan varovaisempi, ettei nyt vaan tulisi sellainen olo, että en anna olla rauhassa lapsen kanssa vaan olisin jotenkin tuppaamassa väliin.

Siinä sitten purraan kieltä ja muistutetaan itselleen, että kommentit, kuten "no ei kai sillä taas ole nälkä, mutta voithan sinä nyt kokeilla" eivät ole pahantahtoisia. Sitä paitsi tähän asti lapsella on joka ainoa kerta ollut nälkä, kun olen näin epäillyt, että siinäs sitten muut mutiskoon mitä mutisevat. Pienemme myös ilmoittaa melko painokkaasti, että vaikka tietty kantoasento ei nyt kertakaikkiaan sovi. Häntä on kaikkien helppo uskoa.

Pääasia joka tapauksessa on, että lapsella on kivaa, kun elämässä on lisää sylejä ja suhteellisen väsymättömiä leikittäjiä, loruilijoita ja laulajia.

Kesä

Netissä roikkumisen suhteen on ollut vielä tavallistakin hiljaisempaa. Nyt on nimittäin kesä!

Ja vaikka eniten ollaankin ihan kotosalla, on kesään mahtunut myös reissuja. Äidin kanta reissaamiseen on siis ainakin siinä mielessä voittanut, että reissuja on tehty. 

Autossa nukkumisen todettiin sujuvan myös monen tunnin  ajomatkalla. Jopa liiankin hyvin, sillä illalla olikin kirjaimellisesti kirkuva nälkä, kun matkan aikana ei ollut tankattu kuin kerran - sekä auto että lapsi. Toiseen suuntaan innovoitiinkin sitten ratkaisu, jossa äiti pumppaa vauhdissa maitoa (taajama-alueiden ulkopuolella) ja kun neidin silmät yhtään aukeavat, tarjoillaan pullosta välipalaa. Äidin housut saivat muutamat maitotahrat prosessissa, mutta muuten oli toimiva ratkaisu. Olisi tuntunut tyhmälle venyttää matkaa pidemmäksi useammilla pysähdyksillä, kun niitä ei muuten kukaan kaivannut.

Sitä paitsi, vaikka huoltoasemilta löytyi ihan toimivat fasiliteetit vaipanvaihtamiseen - tosi hyvä juttu, kiitos niistä - ei kesäruuhkassa imettäminen ole sitä rauhallisinta lapsen ja äidin yhteistä aikaa. Että ehkä mieluummin pumppailen koomisesti autossa kuin hieman vaivaantuneena imetän huoltiksella. 

Nyt on kahden kyläpaikan lisäksi kokeiltu myös hotellissa yöpymistä. Pikkuinen sai ihan ilmaiseksi vauvansängyn ja mielellään meille myös lämmitettiin illalla lisämaitoa, jotta pieni saatiin sinne nukahtamaan. Hiukan arvelutti kyllä muiden hotellivieraiden mietteet iltakätinöiden aikaan, kun hotellihuoneiden seinät eivät paljoa ääntä eristäneet. Onneksi yöt sujuivat rauhallisesti.

Näiden kokemusten rohkaisemina olisi tarkoitus tehdä muutama reissu lisää. Neidin vatsakin alkaa olla himppasen helpompi ja muutenkin hän on ollut yhä enemmän aurinkoinen kuin kesäsää ennemmin kuin helteiden jälkeinen ukkosmyrsky. Emme nimittäin ole päässeet vielä ollenkaan mökille - mikä on vallan poikkeuksellista minun ja miehen kesätottumuksissa.

Reissaamisesta

Not all who wonder are lost (Tolkien)

Keskikesän juhla alkaa olla menneisyyden puolella ja ainakin meilläpäin sää näyttää sille, että se siirtyi suoraan syksyyn. Juhannuksen vietto meni kivasti ja onneksi pikkuneiti ei vielä tunne yöttömän yön käsitettä ja nukkui onnellisesti kesäyössä.

Muutama päivä ennen oli tosin uhkana (tai mahdollisuutena, katsantokannasta riippuen), että juhannusaaton uni olisi otettu ihan samalla tavalla kuin kaikkina muinakin päivinä. Äiti ja isi kun eivät ihan jaa samaa katsantokantaa vauvan kanssa reissaamisesta. Miehen mukaan jossain on kiveen kirjoitettu, että vauvojen kanssa ei mennä mihinkään lähikauppaa pidemmälle. Tai jos mennään, niin siinä vaan kaivetaan tahallaan verta nenästä. Kaikki on kuitenkin hankalaa, ongelmia tulee ja lapsen vähäisetkin rytmit menevät sekaisin.

Itse edustan mielipidettä, että ihan kaikki elämä ei voi loppua vain siksi, että meillä on vauva. Olen toki myös se osapuoli, joka on oikeasti sidotumpi kotiin ja vauvaan - eli vahvasti janoan välillä vaihtelua. Yksikään tuntemani vauvaperhe ei ole linnoittautunut kotinsa suojiin määräämättömäksi ajaksi (mies ei suostunut kertomaan missä vaiheessa ennen kouluikää lapsen voisi viedä johonkin). Mikäli vauvan tarpeisiin pystytään vastaamaan ja vanhemmat ovat tuomassa turvaa, en jaksa uskoa vauvan maailman romahtavan paikanvaihdokseen.

Hyvin mittaviksi paisuneiden neuvottelujen ja plus- ja miinuspuolien ynnäilyn jälkeen päätimme lopulta lähteä juhannukseksi toisen vauvaperheen luo, jonne meidät oli kutsuttu. Ohjelmassa oli siis hyvin vauvantahtista grillailua ja oleilua. Hiukan arvelutti kutsujien puolesta, kun tosiaan meidän pikkuisemme on aika äänekäs ja vaativa iltaisin - kun taas heidän vauvansa on enempi leppoisa kaveri kaikkina vuorokauden aikoina. Kutsu kuitenkin pysyi voimassa pelottelusta huolimatta ja uskaltauduimme matkaan.

Lopputuloksena molemmat ovat sitä mieltä, että heidän kantansa oli oikea. Vierailu oli oikein onnistunut. Naureskellen ihmettelimme, miten molemmat vauvat antoivat vanhempien syödä yhtäaikaa lämmintä ruokaa. Yöllä kaikki saivat nukuttua ja automatkat menivät uinuessa. Kotiin päästyä oli illalla kuitenkin aikamoinen huuto ja yöllä herättiin pari ylimääräistä kertaa vatsavaivoihin. Ikävää - kyllä, harvinaista ja tavallisuudesta poikkeavaa - ei oikeastaan. Mene tiedä siis. Harmi, että vauva ei vielä osaa ilmaista kantaansa, kun hänellä nyt kolmantena olisi ratkaiseva ääni.

Auts ja rääks

Kukaan ei voi tuntea itseään niin avuttomaksi, kuin sairaan kultakalan omistaja.


Meillä on kärsitty vatsavaivoista. Vaivoja on vain vauvalla, mutta kyllä niistä kärsii ihan koko perhe. Vanhempien oma aika jää minuutteihin, kun pienen uni keskeytyy vatsanväänteeseen. Korvat soivat, kun nostat pienen rääkyjän pystyasentoon sylissä. Tuskaisinta on kuitenkin se, ettei oikein voi auttaa. Välillä sitä tuntee itsensä ihan huijariksi, kun hyssyttää lasta. Ihan kuin antaisin pienelle väärää toivoa, että voisin jotenkin helpottaa tuskaista vatsaa.

Kaikenlaista on tietysti kokeiltu. Röyhtäyttämistä kesken syöttämisen ja jälkeen. Mahdollisimman pystyasennossa syöttämistä ja pystyssä kantamista. Kantoliinassa kantamista. Hierontaa ja vyöhyketerapiaa. Rela-tippoja. Äidin ruokavaliota on katsottu.

Osasta keinoja tuntuu saavan hetken helpotusta, mutta suuremmin vatsa ei tunnu rauhoittuvan. Onneksi yöt menevät kuitenkin hyvin, kun illan koettelemuksista päästään nukkumaan asti. Lohduttaudumme sillä, että jokainen itkuinen ilta tarkoittaa taas pikkuisen kypsempää ruoansulatusta ja toivottavasti jossain vaiheessa ajan kanssa vaivat vähenevät.

Seremoniamankeli

Ei nimi miestä pahenna...

Lapsi otti tärkeän askelen virallisen kansalaisuuden tiellä saamalla nimen. Juhlat meni kivasti perhepiirissä ja päivänsankari nukkui käytännössä koko toimituksen ajan ja suurimman osan kemuista muutenkin. Saatiin siis paljon "onpas hän rauhallinen" kommentteja, joita vieraskorea lapsi kerää paljon muutenkin - ja säästää riehunnat ja kätinät kotioloihin.

Jotenkin myös äiti sai aikaiseksi jonkinlaisen juhla-asun, meikkiä ja tukan laitettua. Puhumattakaan siitä, että ennen mitään tällaista piti
- valita nimi lapselle (tämän hankaluudesta olen jo kirjoittanut)
- etsiä päivä, joka sopii suvuille (onneksi jo toinen yritys onnistui)
- varata tila ja pappi
- selvittää, että tilasta saa astiat ja pöytäliinat
- selvittää suvussa kulkevan perinteisen kastemekon kunto (vähän kaipasi silittämistä, ei muuta)
- tilata tarjottavat (ei puhettakaan, että olisin itse alkanut leipomaan)
- tilata kukat
- noutaa edellämainitut ja mahduttaa kakkuja omaan jääkaappiin
- ostaa kaupasta kahvia ja muita pienempiä tykotarpeita
- ladata kameran akku ja katsoa, että muistikortilla on tilaa
- siirtää perhe ja edellämainitut tavarat (+ pari muuta, kuten vieraskirja) juhlapaikalle ajoissa

Bonuksena piti vielä panikoitua siitä, että on unohtanut servetit ja ei ehdi enää itse kauppaan. Onneksi pienen kummitäti hoiti asian matkalla.

Paikanpäällä lista jatkui
- valmistella juhlapaikka kuntoon ja saada tarjottavat esille
- vaihtaa lapselle kastemekko
- ehtiä imettää ennen seremoniaa

Välillä stressaamiseen taipuvainen esikoisen äiti oli ihan varma, että ei niitä juhlia ikinä saada aikaiseksi. Tunne korostui päivinä, jolloin on alkanut soittaa kukkakauppaan kolmesti, mutta ei ikinä ehdi niin pitkälle, että sieltä vastattaisiin, kun vauvalainen vaatii taas palvelua.

Näin jälkikäteen kaiken mentyä hyvin olen aika varma, että ainakin osittain tällainen juhlaperinne on syntynyt juuri siksi, että uudet äidit pistetään pienen mankelin läpi. Selvittyään puristuksesta tuore äiti on nimittäin taas hieman varmempia siitä, että kyllä se tavallinen kotielämä lapsen kanssa sujuu.

Tarpeita

Edellisen postauksen jälkeen aloin pohtia, mitkä tavarat sitten pelastavat vauvaperheen vanhemmat.
Mieleen ei tullut oikeista tavaroista paljoakaan. Sänky on toki tärkeä, varsinkin kun siinä vanhemman viettämä aika on rajallinen. Sohva, telkkari ja lehtipino ovat hyviä maratonimetyksiin (ei, neitimme ei ole päässyt yli vaiheesta, jossa syödään tunti kerrallaan. Ainakin minulle uskotellaan, että se olisi vain vaihe...).

Sitten aloin kuvitella asioita, joista olisi hyötyä.

Kotikäyttöön sopiva nenämahaletku tai muu viritys, jolla äitiin voisi vain tuupata ravintoliuosta. Ei olisi huolta siitä, että ehtiikö sitä ruokaa ikinä laittaa tai varsinkaan syödä.

Vaihtoehtoisest edes jääkaappi ja kuivakaappi, jotka osaavat itse tilata nettikaupasta täytettä tyhjentyessään. Nämä superkaapit osaisivat toki myös varioida ruokalistaa ja huolehtisivat kasvisten ja hedelmien syömisestä.

Pyykkikone, joka pesuohjelman loputtua myös kuivaisi vaatteet. Tällaisiahan onkin, mutta ei meillä vaan. Meillä täytyy yrittää muistaa, että märät pyykit ovat edelleen siellä koneessa ja ne pitää itse ripustella narulle.

Väline, joka hellävaraisesti pitäisi tutin vauvan suussa tai nostaisi sen takaisin, kun ipana inisee sen tippumista. Sama laite tietysti huomaamatta nappaisi imuttimen pois, kun tarvittu viiden minuutin rauhoittuminen sen avulla on saavutettu ja lapsonen on unessa.

Jotain teknistä materiaalia olevia imetyspaitoja, jotka hylkivät puklua ja sen saisi kätevästi pyyhkäistyä kostealla pois.

Kaikki nämä voitaisiin toki korvata loistavasti au pairilla tai muulla kodinhoitajalla. Oikeassa ihmisessä olisi sekin hyvä puoli, että sille voisi vielä valittaa väsymyskiukkuaan.