Vaalihöyryissä

Köh, köh.

Oli tarkoitus kirjoittaa vaalijuttuja sunnuntaina, mutta toisin kävi. Onneksi oltiin käyty äänestämässä ennakkoon jo aiemmin viikolla, koska sunnuntaina iski flunssa. Ennakkoon saatiin näin ollen myös vastaus ihan lehdissäkin pohdittuun kysymykseen: saako vauvan kanssa mennä äänestyskoppiin. Kyllä sai. Vaalisalaisuuteni on nyt siis aivan vastuuttoman yksilön hallussa, joka huutelee kaikille ihan mitä sattuu :)

Mutta itse vaalipäivä meni omalta osalta kurkku kaktuksena ja nenä verta valuen (mikä tapahtuu aina, kun olen saamassa nuhan). Vauvaparka ilmeisesti tajuaa, että nenäverenvuoto ei ole toivottavaa, koska hän pelästyi sitä joka kerta. Siinä sitten hymyillen yritän kertoa, että ei mitään hätää, mutta ihan ei tainnut mennä läpi. Onneksi sentään ehdokkaani meni läpi.

Yleensä flunssan iskiessä tartun tuttuun lääkearsenaaliin, mutta näin imettäessä yritän vältellä ylenmääräistä lääkitystä. Nenäsumutteen kohdalla ihan suositeltiin kysymään ensin lääkäriltä ja ei ne muutkaan tropit varmaan maitoa varsinaisesti paranna. Höyryhengitys ja tee ovatkin nousseet taas kunniaan.

Eilen flunssa jatkoi tuhojaan tarttumalla vauvaan ja sehän onkin sitten jo ihan tosi kurja juttu. Yö kuunneltiin rohisevaa vauvaa, joka valitteli puoliunessa. Aamulla tutustuttiin "pikkuniistäjään", joka imaisee limat vauvan sieraimista. Tai imaisisi, jos neiti pitäisi päänsä paikallaan ja olisi hyvin kiivaasti vastustamatta koko toimitusta.
Paremmin onnistui "höyryhengittäminen", eli pitkä kuuma suihku äidille ja vauva höyryjä hengittelemässä sitterissä kylpyhuoneessa.

Loistava idea, toteutuksessa ainakin meillä vielä uupuu...

Yllättävän pirteä pikkuihminen on tänäänkin ollut, mitä nyt pärskii ja yskii välillä. Äiti ennustaakin hankaluuksia keksiä viihdykettä kotosalla, kun ei kipeänä voi lähteä ihmisten ilmoille toisia tartuttamaan.

Kimppakivaa

Olen päässyt kiinni (jälleen) yhteen mammailun ytimeen: perhekerhoihin. Kerhojen perhe tarkoittaa osallistujien perusteella äitiä ja vauvaa, tai äitiä, vauvaa ja pikkulasta - että nyt ei ainakaan sorsita yksinhuoltajien perheitä.

Mutta semantiikka sikseen, kerhot ovat monen päivän pelastus. Puolivuotias on jo niin iso ja innokas, että pelkkä kotona oleilu käy tylsäksi. Kun saa vähän virikkeitä, on paljon paremmalla tuulella - ja tämä koskee sekä äitiä että tytärtä.

Itselle on todella arvokasta tutustua alueen muihin äiteihin. Hyvin pian löytyi kärrykävelyseuraa ja porukalla on järjestetty jo omiakin leikkitreffejä. Meillä kävi siis hyvin, jos kerhoista ei löydy yhtään omanhenkistä seuraa, on kokemus varmasti antoisan sijasta ahdistava.

Kerhojen plussalista peittoaa siis aika kirkkaasti miinukset. Ei mikään ihme, että niistä on tullut kotiäitiyden stereotypioiden kärkeä.

Kiitämme:
Möyrimistä matolla yhdessä muiden vauvojen kanssa
Vaihtelua, kun on eri leluja kuin kotona
Toisiin äiteihin (ja vauvoihin) tutustumista
Vertaistukea sekä mahdollisuutta jutella vauvajuttuja (siten muiden ihmisten kanssa pystyy puhumaan myös muista aiheista, kun päivän polttavimmat nukkumis-syömis-hammas-liikkumis -jutut on jo juteltu)
Valmiiksi jonkun muun keittämää kahvia sekä pullaa
Lapsen autuasta nukahtamista, kun on remunnut kerhossa aikansa

Moitimme:
Hmm, varmaan sitä että ajoittain on hankalaa päätyä tiettyyn aikaan tiettyyn paikkaan.

Onnellinen katsoja

Äitiys on mediaseksikästä. Näin voi päätellä tv-tarjonnasta.
Löytyy Erilaisia äitejä, Teiniäitejä, Vanessaa ja pikkuväkeä sekä Supernannya. Varmaan vielä muitakin.

Missään näissä ei oikeastaan tapahdu mitään yllättävää, vaan pääpiirteiltään samat asiat. Kun väsyneenä imettää, tulee niitä silti tuijotettua. Jonkinlaisessa korskeassa tilassa voi sitten ajatella jossain kohtaa ohjelmaa, että onneksi tuo ei päde meihin.

Omalta kohdaltani onneksi en saanut lasta teini-ikäisenä, vaikka -sanottakoon se nyt tässä - en mitenkään halveksi teiniäitejä. Onneksi en ole joutunut keskustelemaan mieheni kanssa siitä, mitä tehtäisiin jos vauva tarvitsisi verensiirron, kun toisen uskonto pitää sitä syntinä ja toisen ei. Näin siis erilaisissa äideissä.

Tässä ovat YLE:n teiniäidit

Minun ja kaikkien paikallaolijoiden onneksi kukaan ei myöskään ollut kuvaamassa synnytystäni. Hattua täytyy nostaa, että nämä ihmiset ovat suostuneet tv-kameran läsnäoloon sellaisessa tilanteessa. Vähän olen tosin kade, kun kaikki saavat telkkarissa viettää rauhallisen hetken (tosin sen saakutin kameran ollessa käynnissä) vastasyntyneensä kanssa. Meillähän se ei mennyt ihan niin, vaan äitiä ja tytärtä kiikutettiin eri sairaalaosastoille hoitoon.

Vanessan aiheet pikkuväkineen vaihtelevat hieman enemmän, mutta olen esim. huokaissut, että onneksi imettäminen vei kyllä kaikki raskauskilot ja just nyt ei tuo hapenottokyky kiinnosta suuremmin. Niin ja, että onneksi en ole keksinyt haluta kaikkia niitä härveleitä, joita siinä esitellään.

Lapseni ei ole vielä tarpeeksi vanha käyttäytymään niin kuin tenavat supernannyssa, mutta kyllä nyt siitä vaan lähdetään, ettei meillä onneksi tulla sellaista menoa näkemään.

Onneksi on tuo telkkari, niin on oma elämä ihan siedettävää.

Vali vali

Kyllä ihmisen vaan on hyvä nukkua vuorokaudessa yli viisi tuntia ja mieluummin joku yli tunnin pätkäkin. Tämä on meillä hieman yli viikon jatkuneen empiirisen kokeen vahvin tulos.

Joku ehkä muistaa, että meillä oli tapana siunailla hyvää onneamme lapsen yöunien kanssa. No se on loppu nyt. Sinnikkäästi tosin haluan uskoa ja toivoa, että kyseessä on vain vaihe ja saamme rauhalliset yöt joskus takaisin.

Tätä kokeilua sponsoroi ilmeisesti herra hammas. Näköhavaintoa hampaasta ei ole, mutta jatkuva jäystäminen ja ikenen raaputtelu tietystä kohtaa antavat aihetta tällaiselle hypoteesille.

Päivällä lapsi on ollut yllättävän iloinen ja vähäkitinäinen - ellei siis karju suoraa huutoa. Yöt ovatkin ihan toinen tarina. Ikinä emme ole heräilleet näin tiheään. Ihan oikeasti ei voi olla nälkä 20 minuutin välein, mutta syliin pääseminen ja imeminen rauhoittaa. Sänkyyn siirryttäessä kitinä alkaa yleensä heti uudestaan. Vauva ilmeisesti nukkuu ainakin kevyesti, äiti ihan takuulla ei.

Mies on alkanut huomautella, että jutuistani on (entistä) vaikea(mpi) ottaa mitään tolkkua. Pääni sisällä esitän asian ihan selkeästi, mutta ulospäin jostain syystä tulee ihan eri tekstiä. Sama toimii myös kuunnellessa mies sanoo kaappi ja minä kuulen selkeästi pöytä. On kiva suunnitella perheen menoja, kun yhden tiistai on toisen lauantai ja ne voivat molemmat olla vaikka huomenna.

Palataanpa siis joskus, kun järki kulkee taas.

Kerro kerro kätilö

Missä on ryhmä äitejä, jossain vaiheessa siellä päästään myös "naisten inttijuttuihin" eli puhumaan synnyttämisestä.

Edellisen kerran keskustelu meni siihen, että onko siitä nyt jäänyt sitten hyvä muisto vai kaamea kokemus, joka yritetään unohtaa. Keskustelun lomassa huomasin, noin viestintäihmisenä, että kokemuksen laadulla ei tuntunut olevan suoraa yhteyttä siihen, mitä oli itse asiassa tapahtunut. 

Kaikki olivat juu tunteneet kipua ja oli supistanut niin maan perusteellisesti, oli lukuisia repeämiä, hitaasti edenneitä pitkittyneitä synnytyksiä ja vastapainoksi nopeasti menneitä, lääkitys oli toiminut tai sitten ei. Oli myös ollut vaaratilanteita: napanuoria vauvan kaulanympäri, romahtaneita sydänääniä ja hapenpuutetta. Toiset olivat selvinneet omalla ponnistusvoimalla, toiset olivat päätyneet leikkauspöydälle. Mikään tästä ei kuitenkaan ennustanut sitä oliko kokijan mieli jälkeenpäin hyvä vai huono.

Jokainen, jolla kokemus oli jäänyt ikävänä mieleen, kertoi sen sijaan, että heille ei kerrottu jotain. 

"En tiennyt, että tehtiin näin koska vauvan tilanne vaati sitä." 

"Ei minua edes pyydetty ponnistamaan kovempaa ennen kuin imukuppi otettiin esiin."

"Kunpa joku olisi kertonut, etten voi saada epiduraalia, koska se heikentää supistuksia."

"Olisi ollut kiva, että olisi kerrottu ennen kuin leikkasivat välilihan."

Varmasti synnytystä hoitaneet henkilöt olivat ammattimaisia. Olihan hommat hoidettu kotiin, kun kaikilla oli terve vauva maailmassa. Kyse ei siis ollut siitä, että nämä naiset olisivat halunneet erityisesti väittää vastaan tehdyistä päätöksistä tai noudattaa jotain etukäteen tarkasti miettimäänsä käsikirjoitusta.

Kätilöt hyvät, käyttäkää siis suutanne ja kertokaa, kertokaa, kertokaa. Vaikka ehkä tuntuisikin, että kyseessä on ihan selvä juttu.

Tietysti joukossa oli myös yksi poikkeus vahvistamassa sääntöä, hän ei olisi halunnut kuulla mitään, vaan ainoastaan heittäytyä ammattilaisten käsiin. Voit varmistua, että synnytyssalissasi ei ole tämä tyyppi, kysymällä haluaako synnyttäjä, että hänelle kerrotaan mitä tapahtuu.

Niin ja lämpimiä ajatuksia sinulle, joka olit kätilönäni. Kiitos, kun kerroit.

Lirularuloru

Mummolan vintiltä löytyi vanhoja lorukirjoja. Niitä on lukenut minun mummoni äidilleni ja sitten minun äitini minulle. Ja nyt minä sitten loruttelen niitä omalle pikkuiselle.

Osan loruista huomasi osaavansa ulko ainakin paikoitellen, vaikka ei ole vuosikausiin niitä lukenut tai kuullut. Välillä tosin muisti oli tehnty tepposet ja mielessä oli vaihtoehtoinen, kivasti rimmaava, kulku lorulle.

Jokin niissä loruissa on. Ilmeisesti noin kolmivuotiaiden pitäisi olla parasta yleisöä niille, mutta kyllä vaan tämä viisikuukautinen selkeästi hoksaa, että nyt ei puhuta ihan tavallisesti. Välillä hän nauraa ääneen ja eivät muut juttuni ihan niin hauskoja ole.

Itselleni rakkaimpia ovat Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun lorut. Sitäpaitsi nimikkoloru Tiitiäisestä kuvailee aikas hyvin tuon pikkuihmiseni.

Muu mustikka

Äiti ei nyt ihan osaa.

Oma vatsani tunnetaan teräsvatsana. Sitä ei vaivaa juuri koskaan mikään. Olin Intiassa 6 viikkoa saamatta turistiripulia ja raskaana ollessa aamupahoinvointini rajoittui etovaan tunteeseen ja aivasteluun (juu jostain syystä aamuisin aivastutti hetken, ennen kuin aamiainen rauhoitti tilanteen).

Lapseni on ilmeisesti perinyt isänsä vatsan. "Koliikkityyppisistä oireista" onneksi päästiin, mutta senkin jälkeen lapsen vatsa toimi noin kahdeksan kertaa päivässä. Naureskelin ohjeille, jossa kerrottiin, että vaippaa ei tarvitse välttämättä vaihtaa, jos siellä on vain pissat. Ei meillä ollut koskaan sellaisia vaippoja.

Kiinteiden aloittamisen jälkeen meni hetki hyvin, liiankin hyvin. Pientä ei tuntunut vaivaavan mikään ja tavaraa löytyi vaipasta kerran tai pari päivässä. 

Mutta sitten. Yllättäen menee päivä ja toinenkin ja kakkaa ei vain kuulu. Ilmavaivat alkavat vaikuttaa kivuliaille. Lopulta tulee sitten juuri sellainen lasti kuin parin päivän kerryttämisellä voi arvatakin. Sama toistuu parin "kierroksen" ajan. Kunnes lopulta mitään ei oikein kuulukaan.

Onneksi meillä sattui juuri tähän väliin neuvola. Täti kuuntelee hetken juttuani ja edes kysymättä mitään toteaa: vähemmän perunaa ja mustikkaa enemmän vaikka luumua ja vesihörppyjä päälle.

Jaa niin, minä olin oikein palannut perunaan, kun se tuntui turvalliselta ja siitä ei ollut tullut mitään oireita. Oikeastaan mistään ei ollut tullut. En ollut koskaan kuullut, että mustikka voi kovettaa vatsaa. No onneksi luumu alkoi tuottaa tulosta jo samana iltana.

Tarvitsen jonkun tietopankin vatsavaivoista niistä kärsimättömille. En vaan osaa suhtautua ruoka-aineisiin uhkana. Mieskin kyseli illalla ensimmäiseksi, että keitinkö hörppyveden. No en, ei kai herramunjee kukaan saa vatsavaivoja suomalaisesta hanavedestä?! Kuulemma mahasairauden aikana/jälkeen niin on normaalia toimia. 

Kasvatahan lapseni kunnon bakteerikanta sinne masuun. Äiti yrittää kyllä, mutta en ihan varmasti keksi kaikkea, mikä voi vatsaa uhata.

Aamun aloitus

Viime viikko meni ohi ilman mainittavaa "omaa aikaa" äidille. Nyt kun neiti on hetken päiväunilla ja minun ei tarvitse juurinytihanheti tehdä mitään, ajattelin taas blogata jotain. Mutta mitä? Pää on ihan tyhjä.

Joku viisas joskus neuvoi, että kun et tiedä mistä aloittaa, aloita alusta.

No päiväthän alkavat aamusta ja minun aamuuni kuuluu sanomalehti. Ja nimenomaan sellainen paperinen rapiseva lehti, josta irtoaa kesäisin kyynärpäihin painomustetta, jos siihen nojaa. Katsojasta riippuen tapa on auttamattoman vanhanaikainen (uutisiahan on tullut nettiin yön aikana ties kuinka paljon tuoreempina) tai suloisen retro. Mies kiusaa, että kuvittelisin todellisuuden olevan kritiikittä sellainen kuin hesari väittää. 

Kieltämättä lehden lukeminen tuo jotain perusturvallisuuden tunnetta, vaikka uutisethan ovat lähinnä masentavia ja lehdestä ei tietenkään löydy lopullista totuutta. Tapa alkoi kuin porttiteorian mukaan: oli esimerkki (vanhemmat lukevat lehteä), sitten aloin pikkuhiljaa silmäillä ohimennen otsikoita aamiaista syödessä ja äiti saattoi lukea ääneen joitain kiinnostavia pätkiä. Ykskaks aamiainen ei oikein ollutkaan aamiainen ilman lehteä.

Kokeiltu nimittäin on. Aamu-tv osoittautui sietämättömäksi. Siellä ne jaarittelivat ties miten pitkään asioista, jotka joko kiinnostivat tai eivät. Jos juuri avasi telkkarin, kun uutiset oli menneet sai silmilleen urheilua, joka minusta on aivan turhaa - lehdessähän ne sivut voi hypätä yli. Nettiuutisten lukeminen taas on liiaksi niin kuin aloittaisi työpäivän heti herättyään ja minä tarvitsen ja haluan rauhallisen aamuhetken ennen kuin kohtaan maailman kaikissa höyryissään. Se on turvallisempi niin myös kanssaihmisille.

Nyt vauvan kanssa olisi varmasti ihan se ja sama tietäisinkö päivän uutisannista tuon taivaallista. Sitä paitsi imettäessä ehtii nähdä yleensä vähintään kahdet illan tv-uutisista. Kuitenkin sille illuusiolle, että minulla on vielä jotain muutakin elämää, on tärkeää että aamuisin uppoutuu hetkeksi ihan muihin kriiseihin, kuin siihen onko vaipassa pissat.