Asioita, joita ei tule ikävä

Jos hyppäät laskuvarjolla, eikä se aukea, ja ystäväsi ovat katselemassa, niin voisi olla hauska temppu, jos esittäisit uintiliikkeitä.

Argh, mikä maanantain aloitus. Ruuhkabussissa töihin kulkeminen on jotain, mitä ei ihan takuuvarmasti tule tippaakaan ikävä äitiyslomalla. Se on ylipäätään ärsyttävää, mutta tämä aamuinen oli kyllä melkoinen rimanalitus.

Bussi on lähipysäkille tullessaan aina aivan täyteen ammuttu. Käsi ylös kaikki, jotka arvaavat onko mitään toivoa istua. Niillä paikoilla, joihin on laitettu sellaiset keltaiset tarrat, joissa on kuva mm. vanhuksesta ja myös isovatsaisesta naisesta, istui tänä(kin) aamuna keski-ikäisiä naisia ja yksi keski-ikäinen mies, jotka tekevät parhaansa ollakseen huomaamatta muiden matkustajien olemassaoloa. Joudun joka tapauksessa vaihtamaan bussia aivan muutaman pysäkin päästä, joten en katso vaivan arvoiseksi ruveta tekemään numeroa ja pyytää istumapaikkaa. Ongelmahan ei ole se, etten jaksaisi seistä, kuten tarinan jatko pian paljastaa.

Asetun keskioven kohdalle seisomaan, siinä on hiukan enemmän tilaa ja saan hyvin pidettyä kiinni. Sitten  alkaakin tapahtua. Hiukan ennen seuraavaa pysäkkiä bussikuski iskee täysillä jarrut pohjaan, hellittää hetkeksi ja iskee uudestaan kaikella mitä jarruista irtoaa. Mitään syytä en tälle paikaltani ehdi huomata. Luonnollisesti ihmiset käytävällä sinkoavat kaikki muutaman metrin kohti bussin tuulilasia. Kyydissä olleet rattaat ovat kaatumaisillaan, mutta ne saadaan juuri napattua kiinni. Itselläni ei muuten paikallani olisi suurta hätää, mutta selkääni iskeytyy – kahdesti siis – takanani ollut nainen, joka ei ole pitänyt mistään kiinni. Bussi pysähtyy pysäkille ja avaa kaikki ovet. Kukaan ei tule kyytiin tai jää pois. 

Selkääni ruhjoutunut nainen pahoittelee ja selvästi hiukan pelästyy, kun kääntyessäni hän huomaa, että olen raskaana. Kysymykseen sattuiko vastaan rehellisesti, etten ole varma. Vatsassa tuntuu hiukan oudolle. Selvää on, että minua ei sattunut, mutta oliko kyyti pikkuiselle liikaa?

Loppumatkasta ei onneksi tapahdu mitään merkittävää ja pidemmälle bussimatkalle saan turvallisen istumapaikan. Koko juttu on ihan onneton surkeiden sattumusten sarja: Jos bussikuski olisi jarruttanut rauhallisemmin, mitään ei olisi tapahtunut. Jos olisin vaatinut istumapaikan, kukaan ei olisi rojahtanut niskaani. Jos takanani ollut nainen olisi vaivautunut pitämään liikkuvassa bussissa jostain kiinni, hän ei olisi paiskautunut koko painollaan kahdesti minua päin. Ja niin edelleen.

Että sellaista matkarauhaa… Nyt ei auta kuin tarkkailla oloa ja toivoa, että tästä selvittiin säikähdyksellä.