keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Sit nää hoitais sitä näin

Onnellinen on hän joka osaa iloita yksinkertaisista asioista.

Toiset ne lämpiävät hitaasti, vaikka on niitä vielä hitaampiakin. Olen nyt oltuani puoli vuotta raskaana havahtunut ajatukseen, että musta on ihan sairaan kivaa, että meille tulee vauva. Ja nimenomaan kivaa sellaisessa ”puuhastelumielessä”. Apua, saako noin edes sanoa omasta lapsestaan?

Selvennetään hiukan. Olen toki ollut hyvin liikuttunut, onnellinen ja vaikka mitä raskaudesta ja siitä, että ihan oikeasti mun sisällä kasvaa pieni elämä. Kuitenkin se, että sieltä on tulossa oikea vauva, jolla on oikean vauvan tarpeet eikä ketään muita kuin meidät kaksi hölmöä vanhempina on tuntunut sekä kaukaiselle (onhan se nyt vielä kuukausien päässä) että jotenkin vieraalle.  Ei voi ihmisellä olla käsityksiä vauvarutiineista, tai varsinkaan itsestään vauvarutiineja hoitamassa, kun ei ole vielä tavannut vauvaansa.

Siihen olen siis nyt havahtunut, että vähän jo odotan sitä hoitamista. Vauvalle hankittuja vaatteita on kiva hypistellä, pohdin millainen hoitoalusta sopisi meille, mietin kantoliinaratkaisua loputtomiin illan kantomaratoneihin jne. Kävellessä töihin aamulla kuvittelin itseäni lepertelemässä vauvalle häntä kylvettäessäni. Mielikuvissani kylpeminen on vauvan lempihommaa. Kaiken huippuna katsoin äsken kuntokeskuksen nettisivuilta videota äiti-vauva-tunnista.

Kai tämäkin on ihan normaalia? Vaipanvaihtoa en edelleenkään odota innolla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti